Vastuuta ja ”vastuuta”

Tänään ärsytti taas Aamu-TV:tä katsoessani. (Ah! Aamu-TV-kilarit! Aiheuttavat kanssaeläjässäni hyvää huvitusta.)

Koulumaailmassa kuhisee. Taas. Rehtori sai sakot, kun kahdeksasluokkalainen tyttö oli loukkaantunut pulkkamäessä liikuntatunnilla. Mäki laski toiselta puolelta vaarallisesti ojaan ja toiselta puolelta loivemmin ja turvallisemmin. Tyttö oli laskenut ojaan ja saanut selkäydinvamman. Opettajaa ei tuomittu, mutta rehtori tuomittiin 680 euron päiväsakkoihin.

OAJ suhtautui tähän tuomioon suunnilleen 5-vuotiaan lapsen kypsyydellä. No kielletään sitten kaikki riskejä sisältävä! Ei sitten opeteta hiihtoa! Ei sitten opeteta luistelua! Ihmeellinen tämä nykysuomalainen keskustelukulttuuri, jossa halutaan ”herättää keskustelua” esittämällä pakkoa ja kieltoa. Lähde siitä sitten neuvottelemaan vastuukysymyksistä yhteisymmärryksessä.

Minua tässä kaikessa ihmetyttää se, että vastuun käsite on niin häilyvä tuolla koulujen arjessa. Nämä loukkaantumiset ovat varmasti ikäviä inhimillisiä tragedioita, mutta tuskinpa yksikään rehtori tai opettaja todella haluaa näiden tapahtuvan. Ohjeistuksia voi aina tehdä paremmiksi, ja tässä tapauksessa kai oli ollut kyse nimenomaan niiden puutteellisuudesta. Mutta silti vahinkoja tapahtuu aina. Itse monet kerrat olin pyörähtäneiden nilkkojen, nirhaumien ja koululiikunnassa saatujen haavojen vuoksi terveydenhoitajalla paikattavana.

Mutta entä kiusaaminen? Miksi ihmeessä vieläkään opettajilla ei ole velvollisuutta toimia koulukiusaamistapauksissa? Miksi vahingosta rangaistaan, mutta pahimmissa tapauksissa vuosia kestäneeseen henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan riittämättömästä puuttumisesta ei? Miksi OAJ:kin vaatii lisää oikeuksia opettajille, mutta unohtavat vastuun kokonaan? (Tästä mä olenkin jo mouhunnut.) Onko niin, että sormen osoittaminen loukkaantumisissa onkin helpompaa? Mutta kiusaamisessa kysymys onkin jo suuremmasta asiasta, mielestäni koko koulun kulttuurista. Kuka siitä on vastuussa, elleivät opettajat ja rehtorit?

Kun itse olin koulukiusattu, rehtori ei puuttunut tilanteeseen mitenkään. Muistan yhdenkin kerran, kun luokallani oleva poika oli lyönyt pääni seinään aiheuttaen nättiä jälkeä, koko homma oli kuitattu punatukkaisen naisen sanoilla tälle Tonille: ”Älä sitten enää tee mitään tällaista.” ”En en”, nyökkäili poika, ja palasi takaisin koulupihalle vetämään seuraavaa ihmistä dunkkuun. Minusta vastuuta olisi pitänyt siinä hetkessä jakaa, ja sen kantamattomuudesta sitten rankaista.

Mutta ehkä meidän äidin olisi sittenkin kannattanut nostaa oikeusjutut niistä loukkaantumisista.

Love, Sini

Mainokset

Nuori kokoomuslainen ei ole aina Kokoomusnuori

Eilen frendini Ville Valkonen lähestyi minua ja pyysi minua mukaan parinkymmenen muun nuoren kokoomuslaisen mukaan yhteiseen kannanottoon. Jo pidempään minua on vaivannut se, että Kokoomusnuorten hyvin, hyvin mustavalkoinen ja äärimmäisen oikeistolainen linja tekee meistä muistakin ulkopuolisten silmissä konservatiivisia ja kovilla arvoilla varustettuja. Sitä ei esimerkiksi yksikään minulle läheinen nuori kokoomuslainen – ja heitä on paljon! – ole.

Jaan tässä alla kokonaisuudessaan sen, mitä me kirjoitimme. Mistä YLE ja Helsingin Sanomat jo ansiokkaasti uutisoikin.

Kiitos kanssa-allekirjoittajille ja kaikille muillekin niille, joiden kanssa voin aina tuntea kuuluvani täysin oikeaan joukkoon.

Love, Sini

Kokoomus on tulevaisuudessakin avoin, kansainvälinen ja suvaitsevainen

Valtaosa nuorista kokoomuslaisista on myötätuntoisia, suvaitsevaisia ja kansainvälisiä ihmisiä, jotka tekevät hartiavoimin töitä kaikille hyvän Suomen ja maailman puolesta. Meille kokoomuslaisuus on juuri välittämistä, suvaitsevaisuutta, mahdollisuuksien tasa-arvoa, sivistystä, vastuunkantoa ja kannustamista.

Suuri joukko nuoria kokoomuslaisia vaikuttaa menestyksekkäästi mitä erilaisimmissa tehtävissä, eikä heillä ole juurikaan tekemistä esimerkiksi ”Kokoomuksen nuorten liitto” -nimisen järjestön nykyisen linjan kanssa. Toimimme muun muassa kuntapolitiikassa, opiskelijapolitiikassa, politiikan taustatöissä sekä monissa muissa tehtävissä.

Suuressa puolueessa on niin sanotusti ”katto korkealla ja seinät leveällä”, mutta suurin osa nuorista jäsenistä edustaa avointa, myötätuntoista ja suvaitsevaa ajattelua. Iso joukko puolueemme nuorista jäsenistä myös tunnistaa yhteiskuntamme harmaan eri sävyt pelkän mustan ja valkoisen sijaan.

Ylivoimaisesti suurimmalle osalle nuorista kokoomuslaisista yhteiskunnallisen toiminnan lähtökohta on vastuu yhteisistä asioista – myös kansainvälisesti, eikä vain omista. Kokoomus on nyt ja myös tulevaisuudessa välittämisen, avoimuuden, sivistyksen ja vastuunkannon puolue.

Ville Valkonen, 25, kaupunginvaltuutettu, kansanedustajan avustaja,Paimio

Lauri Kattelus, 24, kaupunginvaltuutettu, kaupunginhallituksen jäsen, Turku

Laura Kiijärvi, 25, kaupunginvaltuutettu, kaupunginhallituksen jäsen, Espoo

Joonas Suominen, 29, kehityspäällikkö, varavaltuutettu, Turku

Hennariikka Andersson, 26, kaupunginvaltuutettu, Helsinki

Veera Ylimaunu, 21, Jyväskylän kokoomusopiskelijat ry:n puheenjohtaja, Jyväskylä

Tuomas Viljamaa, 28, kaupunginvaltuutettu, Turku

Jouni Markkanen, 26, kaupunginvaltuutettu, Tampere

Tuomas Telkkä, 28, kaupunginvaltuutettu, kaupunginhallituksen jäsen, Lappeenranta

Tuulia Merivuori, 26, kaupunginvaltuutettu, Kaarina

Emil Segerman, 21, kaupunginvaltuutettu, Lappeenranta

Miika Tomi, 26, ministerin eduskunta-avustaja, Tampere

Teemu Myllärinen, 24, Kokoomuksen Opiskelijaliitto Tuhatkunta, varapuheenjohtaja, Joensuu

Sini Korpinen, 26, pääsihteeri, Helsinki

Matti Rantanen, 28, poliittinen sihteeri, kaupunginvaltuutettu, Naantali

Saara-Sofia Sirén, 27, kaupunginvaltuutettu, kaupunginhallituksen jäsen, Turku

Aura Salla, 29, viestintäkonsultti, varavaltuutettu, Helsinki

Karri Kattelus, 24, kansanedustajan avustaja, Naantali

Mohammad Azizi, 28, kaupunginvaltuutettu, Turku

Eero Manninen, 29, kaupunginvaltuuston varajäsen ja koulutuskuntayhtymän hallituksen jäsen, Oulu

Malla Rannikko-Laine, 28, erikoissuunnittelija, varavaltuutettu, Turku

Turkka Sinisalo, 23, opiskelija, hallituksen jäsen (SYL), Vaasa

Juha-Pekka Nurvala, 24, Euroopan keskusta-oikeistolaisten nuorten ensimmäinen varapuheenjohtaja, Lontoo

Daniel Lahti, 25, kaupunginvaltuutettu, ylioppilaskunnan puheenjohtaja, Vaasa

Ted Apter, 27, varavaltuutettu, Helsinki

Nelli Berg-Väänänen 28, kaupunginvaltuutettu, kaupunginhallituksen jäsen, Kuopio

Alles klar!

Rakas hallitus,

Tosi ihanaa, että päätitte nostaa oppivelvollisuusikää seitsemääntoista ikävuoteen! Tulen tosi onnelliseksi siitä, että kun oppivelvollisuusiän noston jälkeen jengi menee lukioon, ne saa ilmaiset ensimmäisen vuoden oppimateriaalit. Luokaton lukio on siitä mahtava juttu, että sitä voi ladata maksimimäärän kursseja – just niitä kalliita, joiden materiaalimaksut ovat suurimmat – ensimmäiselle vuodelle. Valtio maksaa!

Kivaa on myös se, että kunta järjestää jatkossa koulukyydit. Kun niitä lukioitahan ei ole joka kunnassa. Ja jos nuoren on pakko mennä kouluun, kunnan on pakko järjestää kyydit. Vai perustetaanko nyt toisen asteen oppilaitos jokaiseen kuntaan? Vai eikö saakaan enää valita, kumpaan oppilaitokseen menee vaan mennään siihen, mikä kunnasta löytyy? Entä jos opiskelupaikan perässä on pakko muuttaa? Silloin varmastikin pääsee kivaan kunnan ylläpitämään asuntolaan, tai saa ainakin kunnon asumislisää Kelalta myös alaikäisenä.

Valvonta varmasti hoituu myös sujuvasti, ja kaikki ovat miettineet, mitkä pakotteet, sanktiot tai kannustimet on käytössä toisen asteen opiskelua aloittelevien kanssa. Ja tukipalvelut myös, koska nythän hoidetaan pakolla sitä ryhmää, joka yhteiskunnan ulkopuolisia ovat – juuri toisen asteen koulutuksen keskeyttävät. Kuka sitä ryhmää estää keskeyttämästä nykyiseen malliin sen jälkeen, kun jengi täyttää 17 vuotta?

Mä en ole huolissani näistä lisääntyvistä kustannuksista, koska hallitus, ja erityisesti tätä jo pidempään vaatineet demarit ovat varmasti miettineet täysin loppuun asti tämän uudistuksen taloudelliset ja pedagogiset vaikutukset. Ja siis lukiokoulutuksellahan menee muutenkin niin hyvin, kun siihen kohdistuu kuitenkin vuosina 2014-2015 vain noin 37 miljoonan euron säästöt, indeksien jäädyttämisestä nyt puhumattakaan. Eipähän tartte kenenkään miettiä isoa repertuaaria valinnaisia kursseja, kun pedagogisiin sisältöihin varattuja rahoja voidaan käyttää noiden aiemmin mainittujen kulujen maksamiseen.

Fokus on nyt siirretty koulutuksen kehittämisestä ja erityisen tuen tarpeen olevien nuorten ohjaamisesta lakiin, jonka ajatellaan tekevän kaiken autuaaksi. Pakko. Se takaa tasa-arvon.

KTHXBAI!

Love, Sini

Nuori tietää oven paikan!

old peopleAkavaa vaivaa skitsofrenia. Ensin siellä oltiin aivan oikein huolissaan korkeasti koulutettujen nuorten työttömyydestä. Kerrassaan vaadittiin erityisen huomion kiinnittämistä korkeasti koulutettujen nuorten työllistämistoimiin. Sitten siellä oltiinkin sitä mieltä, että nuorten työmarkkina-asema on vahvempi kuin vanhemmilla ihmisillä. Ulos siis vaan ensimmäisenä, kyllä niitä töitä sit taas löytyy. Viestintäosasto toki teki parhaansa korjatakseen damagea, mutta too little too late, sanon minä.

Eihän tässä voi kuin pohtia, että kuka oikein on nuorten, pienten ikäluokkien puolella? STTK ja Akava kehuskelevat kilvan Ruotsissa käytössä olevaa ”mitä nuorempi, sitä potkittavampi” -mallia. SAK taas soutaa ja huopaa omien eläkeikää ja eläkemaksuja koskevien kantojensa kanssa. Tänään pohdin ensimmäisen kerran vakavasti ammattiliitosta eroamista. Myönnän.

On aivan totta, että ikäsyrjintäkeskustelussa on pohdittava avoimesti ja ääneen erilaisia vaihtoehtoja. Minun on kuitenkin vaikea nähdä, miten nuorten irtisanomissuojan heikentäminen helpottaisi keskeisesti tätä tilannetta. Tiedämme nuorten kohdalla sen, että työelämässä kiinni pysyminen on parasta lääkettä syrjäytymistä vastaan. Tiedämme myös sen, että ensisynnyttäjien keski-ikä kasvaa jatkuvasti, ja on korkeasti koulutettujen kohdalla jo yli 30 vuotta. Tiedämme senkin, että pätkätyöt ovat meidän juttu. Että sitten vielä enemmän epävarmuustekijöitä tänne suuntaan? Juuh.

Työpaikoilla vastataan minun mielestäni ikääntyvien työntekijöiden mukanaan tuomiin mahdollisuuksiin ja haasteisiin samalla tavalla kuin perheellisten työntekijöidenkin kohdalla. Joustoilla ja hyvällä työpaikkakulttuurilla. Jos ja kun haetaan jotain kovempia keinoja, voitaisiin esimerkiksi ikääntyneitä tuotannollisista syistä irtisanottaessa koventaa työnantajien velvoitteita, joita heillä irtisanottavia työntekijöitä kohtaan jo muutenkin tuossa tilanteessa on. Lisäksi voitaisiin maksaa erityistä palkkatukea niille työnantajille, jotka palkkaavat yli vuoden työttöminä olleita yli 50- tai 55-vuotiaita. Palkkatuen maksaminen tulee kuitenkin yhteiskunnalle halvemmaksi kuin työttömyysturvan maksaminen, koska pitkäaikaistyöttömyyteen liittyy sellaisia kansanterveydellisiä riskejä, joista koituvat kustannukset kuitataan samasta pussista kuin palkkatukikin.

Edelleen tämän kaiken keskustelun keskellä huomaan ärtyväni samasta asiasta kuin ennenkin. Minun ikäluokastani keskustellaan meistä huolimatta. On odotuksia, velvollisuuksia, Hesarissa meitä paheksuvia setiä ja tätejä, koko ryhmään kohdistettuja toimenpiteitä, mutta ei oikeaa keskustelua. Ammattiyhdistysliike ja työnantajapuoli käyvät kabineteissaan keskustelut eläkeikästä, eläkemaksuista ja työelämän laadusta, ja tulevat pitkien neuvottelupäivien ja lukuisten pullakahvien jälkeen ulos kammioistaan kertomaan, kuka saa ja kenelle annetaan. Lisäksi ammattiyhdistysliikkeellä tuntuu olleen jo pitkään ongelmana päättämättömyys sen suhteen, kenen etuja ajetaan – suurten ikäluokkien, jotka nauttivat viroistaan ja pitkistä työsopimuksistaan vielä hetken, vaiko pienten ikäluokkien, joiden normityöelämä on pätkistä kasattu kokonaisuus. Niin. Onhan se hankalaa, kun toiselle kumartaessa tulee usein näyttäneeksi toiselle…no, sitä itseään.

Kysymys kuuluukin, että jos näissä, minun ikäluokkaani koskettavissa asioissa sopimisen ja keskustelun kulttuuri ei koske meitä, miten pitkään meidän pitää koettaa pärjätä kilttejä keinoja käyttämällä? Äänestämällä, ammattiliittoihin liittymällä ja mielipidekirjoituksia kirjoittamalla. Määräänsä pidempään ei kuulu meidänkään jaksaa pidellä suuria ikäluokkia kädestä kiinni ja laulaa Kumbayahta. ”Käsi kädessä parempaan tulevaisuuteen” on mahtavaa sanahelinää syrjäytymisen vastaisissa kampanjoissa ja yhteisvastuun perään kuuluttamisessa silloin, kun nuoria maanitellaan suostumaan uudistuksiin. Sanahelinäksi taitaa jäädäkin.

Love, Sini

Pila vai kampanja?

Nursing home”Onko toi joku pila? Ei kai nyt sentään oikea kampanja”, kysyi minulta Twitterissä Tuusulan nuorisotoimenjohtaja Sami Paananen, kun olin linkittänyt kuvan viimeisimmästä Vanhempainliiton kotirintamakampanjan julisteesta. Ei, ei se ole pila. Kampanja vaatii nyt ulkonaliikkumiskieltoa kaikille alaikäisille. Yksi frendini, joka oli linkittänyt tuon kuvan Facebookissa, oli kirjoittanut kuvatekstiksi, että: ”Kotiintuloaika ja ulkonaliikkumiskielto ovat jo aika kaukana toisistaan…” True shit. Lapsilla ja nuorilla on varmasti syytä olla rajoja. Mutta on aika eri asia vaatia ulkonaliikkumiskieltoa versus vanhempia pitämään kiinni lastensa kotiintuloajoista.

Viime viikkoina eri sukupolvien välinen keskustelu on saanut hurjat ääripäät. On Kamppigatea, jossa nuoret heitettiin ulos julkisesta tilasta. On Vanhempainliiton kampanja, joka asettaa lapset ja vanhemmat totaalisesti vastakkain. On opettajien ja oppilaiden välinen taistelu, jossa ihmisiltä katoaa työpaikkoja, opettajien tekemiä vääryyksiä luetaan iltapäivälehdistä joka päivä ja ammattilaiset esittelevät alaikäisiltä saamiaan mustelmia ja arpia.

Mikä meitä vaivaa? Olemme lipsuneet tilanteeseen, jossa lapsista ja nuorista keskustellaan heistä huolimatta, ei heidän kanssaan. On unohdettu, että Suomessa 7-vuotiaat ovat suurinpiirtein lukutaitoisia. Nuorilta ei mene ohi, kun joku kirjoittaa Metron tekstiviestipalstalle nuorten saaneen ansionsa mukaan. En tiedä teistä, mutta minusta valtion tukema viestintä on nyt isosti ristiriitaista. Toisaalta jokainen nuori on arvokas, ja nyt kansalliset talkoot pystyyn nuorisotakuun muodossa! Mutta toisaalta nuori on ongelma, jonka elämä on täytettävä kielloilla ja jonka elinympäristöä on rajoitettava. Ja kyllä kyllä, nyt joku oman elämänsä vanhempainliittolainen voi todeta, että: ”Juuri siksi haluamme kieltää ja rajoittaa. Rakkaudesta.” Joku viisas on kuitenkin kerran sanonut minulle, että jos kampanjan tavoitetta pitää selitellä, se on huono kampanja.

Vanhempien on otettava vastuunsa. Mutta se ei voi merkitä lapsen ja nuoren äänen katoamista. Lapsi ei ole ongelma. Nuori ei ole ongelma. Eikä edes haaste – mikä on vain nätti sana ongelmalle. Nyt tarvitaan vuoropuhelua siitä, mikä on oikein ja mikä ei. Pelkkä ikä ei tarkoita sitä, että olet automaattisesti oikeassa. Eikä se, että olet jonkun äiti tai isä. On löydyttävä kultainen keskitie tälle keskustelulle, jossa ei pian ole yhtään voittajaa. Suurempia railoja sukupolvien välille en lähtisi tietoisesti repimään. After all, meitä on täällä Suomessa niin kovin vähän. Ongelmia kuitenkin sitäkin enemmän.

Love, Sini

Mainokset