Kuka huolehtisi kannustavuudesta?

Suomessa on viimeiset pari päivää vellonut keskustelu lapsiperheiden verovähennysoikeudesta, jolla kompensoitaisiin tehtyä päätöstä 110 miljoonan euron leikkaamisesta lapsilisistä. Hallitusohjelmaa tehtäessä sovittiin, että tuo kompensaatio saa maksaa enintään 70 miljoonaa euroa. Valtiovarainministeri Antti Rinteen mallissa verovähennys toteutettaisiin siten, että alle 2 100 euroa kuukaudessa tienaavat perheelliset saisivat täyden verovähennyksen, 150 euroa vuodessa. Vähennyksen saisivat vanhemmista molemmat, ja yksinhuoltajat saisivat sen kaksinkertaisena. Yli 2 600 euroa kuukaudessa tienaavat eivät saisi vähennystä ollenkaan. Vellova keskustelu on kilpistynyt perinteiseen suomalaiseen tapaan yhteen huonoon sanavalintaan ja siitä tehtyyn kelvottomaan otsikointiin. Sosiaali- ja terveysministeri Laura Rädyn haastattelun otsikointi Verkkouutisissa ei ehkä mennyt nappiin, mutta hänen sanomansa oli jutussa kyllä tiivistetty: ”Rädyn mielestä lähtökohtana pitäisi olla se, että säästön peruminen kohdentuu samalle joukolle kuin mille leikkauskin on tehty.”

Mitä se oikeasti tarkoittaa, kun puhutaan verovähennyksestä, jonka saisivat maksimimääräisenä alle 2 100 euroa kuukaudessa tienaavat, ja josta yli 2 600 euroa tienaavat jäisivät kokonaan paitsi? Räty sivusi omassa haastattelussaan tätä, mutta asian voi sanoa vieläkin selkeämmin: Olemme luomassa Suomeen jälleen uutta kannustinloukkua. Se tarkoittaa sitä, että saadessaan palkankorotuksen tai ottaessaan vastaan palkkatyötä lyhyt- tai pidempikestoisesti, ihmiselle jää saman verran tai vähemmän rahaa käteen kuin tehdessään työtä pienemmällä palkalla tai ollessaan työttömänä. Yksinkertaistaen.

Suomi ei noin lähtökohtaisesti ole mikään kannustavuuden huippuvaltio. Ongelmamme on, että keskituloiset – noin 2 000-3 000 euroa kuukaudessa tienaavat – ovat niitä, jotka kärsivät kaikkein eniten erilaisten maksuluokkien huipentumisesta. Kun tähän lisätään verotuksen kiristyminen, ei 2 300 euron tienoilla kannata hirveästi palkankorotuksia toivoa. Nyt olemme vetämässä keskituloisten keskelle jälleen uutta jakolinjaa, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Olen käyttänyt sosiaalisessa mediassa esimerkkinä seuraavaa: Kuvitellaan mäntsäläinen pieni perhe, jossa on kaksi vanhempaa ja yksi lapsi. Ajatellaanpa, että toinen pariskunnasta on insinööri 2 500 euron kuukausipalkalla ja toinen sosionomi noin 2 100 euron kuukausipalkalla. Sitten toinen saa parempipalkkaisen työn, tai vaikkapa reilun 100 euron palkankorotuksen. Uuden, Rinteen ideoiman verovähennyksen menettää joko kokonaan, tai osittain. Lisäksi perhe siirtyy kaikkein korkeimpaan päivähoitomaksuluokkaan, sillä yhden lapsen ja kahden elättäjän perheessä vanhemmat saavat tienata yhteensä 4 682 euroa. Alhaisemmissa tuloluokissa pienellä palkankorotuksella saattaa menettää lisäksi työtulovähennyksen. Pahimmassa tapauksessa ylennyksestä, työpaikanvaihdoksesta tai palkankorotuksesta saattaa jäädä vähemmän käteen kuin aiemmin. Kaikkien verovähennysten ja maksuluokkien kanssa pitäisi kysyä: Minkä viestin annamme siitä, että itsensä kehittäminen kannattaa? Lisäksi on ihan validia pohtia, mikä on perheellisten palkansaajien asema suhteessa lapsettomiin palkansaajiin? Kun lapsista saatava verovähennysoikeus poistuu asteittain palkkaluokassa 2 100-2 600 euroa, kiristyy myös progressio tässä ryhmässä enemmän niillä, joilla on lapsia.

Helsingin Sanomissa 21.8.2014 esiteltiin Sosialidemokraattisten Nuorten puheenjohtaja Joona Räsästä, joka harmitteli vapauden käsitteen häviämistä oikeistolle. Hänen mukaansa ”koko sosiaalidemokratian juju on, että vapaus voidaan tarjota jokaiselle. Että jokaisella on mahdollisuus menestyä tai epäonnistua.” Twitterkeskustelussa kyselin häneltä, mikä se sellainen vapaus menestyä on, jossa omalla työllään ja ahkeruudellaan ei ole mahdollisuus menestyä. Räsänen vastasi, että: ”Viekö verottaja koko palkkasi? Minä ainakin olen pystynyt vaurastumaan työtä tekemällä. Varmaan pystyt sinäkin.” Kieltämättä. Itse olen palkkatyöllä ansainnut kaiken, mitä minulla on. Mutta tiedänkin tienaavani huomattavasti yli suomalaisen keskitason. Ongelma ei itse asiassa olekaan pelkkä verotus, vaan kaikki muu tupla- ja triplaprogressio, jota yhteiskunnassamme on, ja jota tämä lähinnä SDP:n kuningasajatuskin edustaa. Ajaessaan ja ”edesauttaessaan” perheellisten pieni- ja keskituloisten asemaa Suomessa sosialidemokraatit tulevat heikentäneeksi heidän mahdollisuuksiaan ja työn kannattavuutta paitsi suhteessa toisiin pieni- ja keskituloisiin myös etenemiseen. Minusta todellista vapautta on se, että lisäkoulutuksen hankkiminen kannattaa. Että itsensä kehittäminen kannattaa. Että eteenpäin pyrkimisestä ei sakoteta.

Ja nyt. Nyt voimme kysyä itseltämme, että voisimmeko katsoa otsikointien ja kehnojen sanavalintojen yli ja pohtia, juuri miten kannustavaa Suomea olemme rakentamassa. Olisiko mahdollista toteuttaa kompensaatio kuitenkin siten, että itsensä kehittäminen kannattaisi myös alle 3 000 euron kuukausipalkalla? Esimerkiksi leikkaamalla kaikkia lapsilisiä vain 40 miljoonan euron edestä, ja olemalla sotkematta mitään muita ideologioita tähän päätökseen?

Love, Sini

Mainokset

Oppimisen ylistys!

Viime päivinä on vellonut keskustelu koulutuksesta, ja erityisesti lukion valinnaisuuden asteesta. Jakolinja menee suurinpiirtein niin, että on niitä, joiden mielestä valinnaisuuden lisääminen mahdollista eheämmän lukiokoulutuksen ja keskittymisen itselleen joko jatko-opintojen tai mielenkiinnon kohteiden osalta keskeisiin osa-alueisiin. Ja sitten on niitä, joiden mielestä valinnaisuuden lisääminen lukiossa merkitsee nuorten asettamista liian varhain liian suurten päätösten keskelle, ja joiden mielestä kasvava valinnaisuus merkitsee kasvavaa epätasa-arvoa koulutuksessa. No, selvää lienee, että itse kuulun laajan valinnaisuuden kannattajiin. Kas kun se ei ole keneltäkään pois, että lukiosta voi rakentaa itselleen mielekkään kokonaisuuden. Ja minun mielekäs kokonaisuuteni saattaa hieman poiketa sinun mielekkäästä kokonaisuudestasi. Helt okej. Pääasia on, että pidämme huolta siitä, että kaikkien lukionsa päättävien geneeriset taidot – tai kuten minä tykkään sanoa, yleissivistys 2.0 – ovat paikallaan. Siis oppimaan oppiminen, kriittinen tiedonhankinta ja sen tulkitseminen ja kyky tieteelliseen kirjoittamiseen. Noin muun muassa.

Tämä koko keskustelu tuntuu kilpistyvän erilaisiin näkemyksiin siitä, millainen on tasa-arvoinen koulutusjärjestelmä tai mitä koulutuksellinen tasa-arvo tarkoittaa. Sekä työssäni että harrastuksessani politiikan saralla olen yhä enemmän tullut siihen lopputulokseen, että tasa-arvo tovereille vasemmalla tarkoittaa sitä, että tulemme yhtä hyvinä (tai huonoina) koulutusjärjestelmästä ulos. Pidemmät korret leikataan. Minä ajattelen siten, että tasa-arvoinen koulutusjärjestelmä on sellainen, joka ei lajittele lapsia ja nuoria osaajiin vaikkapa sukupuolen perusteella. Pojista tulee yhtä hyviä lukijoita kuin tytöistä, ja tytöistä yhtä hyviä laskijoita kuin pojista. Sellainen, joka mahdollistaa kaikille lapsille ja nuorille kasvamisen täyteen potentiaaliinsa. Eikä sillä potentiaalilla ole ylärajaa.

Sanalla sanoen ongelma siinä vasemman laidan tovereille ominaisessa koulutuksellisen tasa-arvon ajattelussa on se, että se itse asiassa jakaa perheet ja nuoret tasan tarkkaan ryhmiin sen mukaan, mikä perheen koulutus- ja taloudellinen tausta on. Miksi? Kerronpa.

Ajatellaan, että meillä on nyt vaikkapa lukio, jossa valinnaisuus on leikattu minimiin ja koulutuspolku on mahdollisimman samanlainen. Ajatellaan sitten, että meillä on perhe x, jossa vanhemmilla on pelkkä peruskoulutasoinen koulutus (kuulostaa tutulta, terveisiä kotiin <3) ja perhe y, jossa molemmilla vanhemmilla on korkeakoulututkinto. Opetusministeri Krista Kiuru totesi keskiviikkona 5.2. Kansalaisinfossa pidetyssä Pauliina Viitamiehen (sd.) emännöimässä lukiotilaisuudessa, että valinnaisuutta ei voi lisätä siksi, ettei alhaisemman koulutustaustan perheissä ole riittävää osaamista ohjata nuorta tekemään valintoja. Tilanteessa, jossa lukio ei valinnaisuuden kautta tarjoa mahdollisuuksia suuntautua mielenkiinnonkohteiden (koska uskokaa tai älkää, alhaisemmankin koulutustaustan perheiden lapsilla sellaisia on!) ja jatko-opintosuunnitelmien (jälleen, löytyy myös alhaisemman koulutustaustan perheiden lapsilta!) mukaisesti, välineitä ja mahdollisuuksia tähän on lähdettävä etsimään muualta. Perheellä y on varmasti tietopohja, resurssit ja rahaa lähteä niitä etsimään ja lapsilleen haalimaan. Perheellä x – not so much. Syntyy kahdet koulutusmarkkinat. Yhteiskunnan tarjoama koulutus, joka kantaa vain niin pitkälle. Ja sitten muiden tarjoama, usein maksullinen koulutus, josta lisäosaamisensa käyvät hakemassa ne, joilla on siihen varaa.

Minä toivon, että jatkossa lapsille ja nuorille, jotka eivät ponnista siltä kaikkein korkeimmalta oksalta, mahdollistetaan erikoistuminen ja syventyminen itselleen mielenkiintoisiin asioihin siinä missä varakkaampienkin perheiden lapsille. Minä itse olen hyvän koulutusjärjestelmän tuotos, mutta uskon, että se voisi olla vieläkin parempi. En halua, että luomme kahden kastin kansalaisia. Niitä, joiden perheellä on varaa ostaa kansalaisopistosta useampien kielten opintoja lapsilleen tai avoimesta yliopistosta laajemman matematiikan kursseja ja sitten niitä, joiden oppiminen tapahtuu suppean valinnaisuuden, tasapäistävän lukion puitteissa.

Todella tasa-arvoinen yhteiskunta on sellainen, joka mahdollistaa kaikille sen, että arjessa, työssä tai vapaa-ajallaan voi tehdä asioita, joista tulee onnelliseksi ja jotka kokee mielekkääksi. Ei yhteiskunta, jossa me kaikki menemme erilaisina putkeen, josta tulemme samanlaisina ulos. Älkäämme siis luoko sitä putkea sellaiseksi.

Love, Sini

Skeittaamisesta

Kyllä. Skeittaamisesta. Minä. Puhun nyt.

Helsingin kaupunki valmistelee nyt skeittipaikkaohjelmaa vuosille 2015-2019. Ohjelman valmisteluun voi vaikuttaa nyt täällä. Tuo mainio Kerro Kartalla -sovellus on hyvässä käytössä tässä. Eikä mulla ole mitään osallistumista ja vaikuttamista vastaan – ei varmasti.

Mutta pari asiaa.

Miksi ihmeessä skeittaamista varten pitää lyödä lukkoon ohjelma neljälle vuodelle? Yleisten töiden lautakunta käsitteli viime kevääna Kalliossa Brahenkentän laidalla sijainneen Wamma-parkin tapausta. Vesa Korkkula teki valtuustoaloitteen, jossa vaadittiin Wamma-parkille virallisen skeittipuiston asemaa. Vuonna 2009 Stara (Helsingin kaupungin rakennuspalvelu) hajotti Wamma-parkin talkoovoimin ja yksityisin varoin kasatut betonirakenteet ilman rakennusvirastolta tullutta käskyä. Virhettä ei koskaan korjattu. Kun valtuustoaloitetta käsiteltiin lautakunnassa, päädyttiin vastaamaan, että asiaa tarkastellaan seuraavan skeittipaikkaohjelman valmistelun yhteydessä – vuosille 2010-2014 kun tuota Wamma-parkia ei virallisesti mainittu. Pidin tuolloin lautakunnassa puheenvuoron, jossa ihmettelin ääneen sitä, että onko todella niin, ettei ohjelmien ulkopuolella voida tehdä mitään. Taisinpa todeta sarkastisesti, että lohdutan Ruudin päättäjämiitissä nuoria sanomalla, että eipä hätää – jo kahden vuoden päästä asia voi olla toisin.*

Helsingissä tehdään jatkuvasti ohjelmia, jotka sitovat kätemme useammissa asioissa ja estävät meitä tekemästä korjausliikkeitä kesken ohjelmakauden.

Miksi vaikuttaminen tapahtuu vain kerran? Vai kuullaanko nuoria vielä uudemman kerran? Entä vaikuttaminen ohjelmakauden aikana? Skeittaaminen on usein juuri nuorempien ihmisten harrastus, ja aikajänne heidän toiminnassaan on varsin lyhyt. Harva 16-vuotias ajattelee neljän vuoden päähän. Neljässä vuodessa myös kaupunki ja sen nuoret ehtivät muuttua niin paljon, että tämän päivän nuorten ajatukset siitä mikä on hyvää ja mikä ei, ei välttämättä ole relevanttia enää vuonna 2018.

Lopuksi pari sanaa niistä mittareista, joiden perusteella skeittipaikkoja sijoitellaan. Yksi tekijä tässä tarkastelussa on melu. Korkkalan mukaan Helsingin Rullalautailijat ry oli tehnyt selvityksen Kallion alueella, jossa melua ei oltu koettu ongelmaksi. Itse asiassa asukkaat olivat kokeneet skeittiparkin tuoneen turvallisuutta alueelle, kun puiston laidalla eivät viihtyneetkään enää nistit, vaan skeittaajat. Tällaiset asiat pitäisi uuden skeittipaikkaohjelman valmistelussa ottaa myös huomioon. Ne mittarit, joilla yleensäkin mittaamme kaupungin viihtyvyyttä ja ihmisten asuinviihtyvyyttä ovat hyvin negatiivissävytteisiä. Vähän positiivisuutta kehiin – kukaan helsinkiläinen tuskin odottaa asuinalueensa olevan täysin meluton. Turvallisuus ja alueen eläväisyys sen sijaan voivat hyvinkin olla keskeisiä tekijöitä kaikille.

Love, Sini

* Asia käsiteltiin kuitenkin syyskuussa kaupunginhallituksessa uudelleen.

23.9.2013, Ryj / Valtuutettu Vesa Korkkulan aloite Brahenkentän skeittipuiston aseman vakinaistamisesta
Päätös
Kaupunginhallitus päätti yksimielisesti jäsen Puhakan (kann. jäsen Oskala) palautusehdotuksen mukaisesti palauttaa asian uudelleen valmisteltavaksi.
Käsittely
– Palautusehdotus
Puhakka Sirpa + Oskala Hannu
Palautetaan uudelleen valmisteltavaksi siten, että Brahenkentän skeittipaikka vakinaistetaan ottaen huomioon melun torjunta ja asukkaille aiheutuvien haittojen ehkäiseminen

Pidetään huolta myös pojistamme

Helsinkiläinen vihreä kaupunginvaltuutettu Emma Kari kirjoitti ansiokkaasti omaan blogiinsa siitä, miksi kannattaa rokottaa lapset. Hänen blogitekstinsä taustalla lienee viime päivinä käyty keskustelu HPV-rokotteen turvallisuudesta. Sosiaali- ja terveysministeriö päätti siis tänä vuonna 2013 ottaa HPV-rokotteen kansalliseen rokoteohjelmaan. HPV:lla (human papilloomavirus) on alatyyppejä, jotka aiheuttavat muun muassa kondyloomaa, syyliä sekä kohdunkaulansyöpää. Rokote on suunniteltu suojelemaan vastaanottajaa suurimmalta osalta noita sairauksia. Rokotukset, jotka koskettavat vain tyttöjä, alkavat marraskuussa 2013. Mutta kritiikkiä on tosiaan satanut. Muuan iltapäivälehti kun äärimmäisen vastuullisesti uutisoi erään muutenkin rokotevastaisen lääkärin houruiset näkemykset papilloomarokotuksen vaarallisuudesta.

Itse olen ollut iloinen tämän rokotteen saamisesta rokotusohjelmaan (vaikka todettakoon, että vuosia sitten suhtauduin tähän hieman skeptisesti), mutta heräsi minulla kyllä myös kysymys siitä, miksi tämä koskettaa vain tyttöjä. Vaikka ilman muuta on niin, että Karin sanojen mukaan meidän on pidettävä tytöistämme huolta, on papilloomavirusten alatyyppien todettu aiheuttavan syöpää myös miehillä. On arvioitu, että papilloomavirus on taustalla noin 5 prosentissa miesten syöpiä. Vertailun vuoksi: Naisten syövistä papilloomavirus on 10 prosentin taustalla.

Olisi tasa-arvoteko rokottaa myös pojat. Osittain toki siksi, että myös homomiehet saisivat suojan. Mutta myös siksi, että tytötkin tulisivat entistä paremmin suojelluksi – tuo papilloomarokote kun ei muidenkaan rokotteiden tavoin ole pakollinen. Kustannuskysymys tämän ei pitäisi olla. Tyttöjen koko ikäluokan rokottamisen on arvioitu maksavat 2 miljoonaa euroa. Poikien ottaminen osaksi rokotusohjelmaa tuplaisi kustannukset – jotka eivät silti ole suuria verrattuna esimerkiksi kohdunkaulansyövän seulontoihin, joiden vuosittaiset kustannukset ovat 40 miljoonan euron luokkaa.

Kyllä. Suojellaan tyttöjämme. Mutta pidetään huolta myös pojistamme.

Love, Sini

Parempia naisia

En mä nyt edes tiedä, miksi kiihdyin tästä aiheesta. Eihän mulla ole edes lapsia. (Mistä muuten kävin vaalikentillä vuosi sitten paljonkin keskustelua, koska ilmeisesti äitiys antaa paremmat eväät kaikenlaiseen päätöksentekoon. Mene ja tiedä.) Mutta eilen vedin Hesari-kilarit. Helsingin Sanomat uutisoi epiduraali- ja spinaalipuudutusten käyttöasteesta synnytyksissä eri puolilla maata. Otsikko paperilehdessä oli nettiversiota huomattavasti latautuneempi: ”Cityäidit karttavat kipua.” Illalla jo Kätilöliittokin oli laittanut lusikkansa soppaan ja iloisesti todennut, että nyt vaan kaikki synnyttäjät rajojaan kokeilemaan!

Uutisointi ja otsikointi suututti. Ikään kuin kaupunkilaisäidit pelkäisivät kipua. Ikään kuin lisäkärsimys jo muuten vaativassa harjoituksessa glorifioisi koko tapahtuman. Itse uutisessa oli nostettu esiin alueelliset erot ja anestesialääkäreiden saatavuus, mutta otsikkoon asti ajatus ei ollut päässyt. Entä jos kyse olisikin siitä, että myös kehä kolmosen ulkopuolella kivunlievitystä haluttaisiin aivan yhtä paljon, mutta sitä ei ole yksinkertaisesti saatavilla, tai matkat synnyttämään kestävät niin pitkään, ettei puudutuksia ole enää mahdollista tehdä? Suututti muuten myös tuo Kätilöliiton kehotus. Pelkkä raskaus on kehon ja omien rajojen koettelua. Jos lääketiede on mahdollistanut sen, että kärsimystä synnytyksessä olisi mahdollista suhteellisen turvallisella tavalla välttää, miksei sitä voisi tehdä ilman pelkoa siitä, että joku pitää sua nyt vähemmän naisena? Vaikka meidät naiset ”on suunniteltu” tuohon proseduuriin, voisi kuvitella, että synnytyksessä jaksamista edistävien puudutusaineiden kehityksellä on ollut positiivinen vaikutus esimerkiksi synnytyksissä menetettyjen ihmishenkien vähenemiseen.

Synnytyksen kivunlievityskeskustelu on sukua äitien työnteko- ja lasten päivähoitokeskustelulle. Mielipiteitä on paljon, ja kaikki ovat omasta mielestään oikeassa. Kun toiset perheet tekevät toisenlaisia ratkaisuja, niitä paheksutaan. Liisa Keltikangas-Järvinen kaivetaan tasaisin väliajoin naftaliinista viralliseksi totuudenkertojaksi, jotta kaikki toisin tekevät vanhemmat tietäisivät hävetä ja potea syyllisyyttä entistäkin enemmän. Nyt jo synnytykseen kohdistuu parempi nainen – huonompi nainen -keskustelua. ”En halua lapseni olevan lääkehuuruissa synnytyksen jälkeen”, toteaa esikoistaan odottava nainen lehtijutussa. Ikään kuin kaikkien kivunlievitystä haluavien äitien tarkoitus olisi huumata omat lapsensa.

Tai oikeastaan. Kyllä tiedän, miksi kiihdyin. On aika hankalaa olla nuori nainen maailmassa, jossa kaikilla on odotuksia sitä kohtaan, millainen minun pitäisi olla. Millainen nainen. Millainen työntekijä. Millainen odottaja. Millainen synnyttäjä. Millainen äiti. Valmistu aiemmin! Suostu pätkätöihin sukupuolesi takia! Tule raskaaksi aiemmin! Hanki yli kaksi lasta! Luomuodota! Luomusynnytä! Ole kotona kolme vuotta!

Toivoisin, että naiseuteen ja äitiyteen liittyvää keskustelua olisi mahdollista käydä ilman tuomitsemista.  Me emme tarvitse ihmisiä tai järjestöjä julkisuuteen kommentoimaan toisten valintoja näissä asioissa. Voisiko tämä olla sellainen asia, jossa katsoisimme vain omien valintojen perään? Vaihtoehdot ovat tässä – tee päätös itse. Teet sen varmasti omalta kannaltasi oikein. Hyvin sä vedät!

Love, Sini