Kuka huolehtisi kannustavuudesta?

Suomessa on viimeiset pari päivää vellonut keskustelu lapsiperheiden verovähennysoikeudesta, jolla kompensoitaisiin tehtyä päätöstä 110 miljoonan euron leikkaamisesta lapsilisistä. Hallitusohjelmaa tehtäessä sovittiin, että tuo kompensaatio saa maksaa enintään 70 miljoonaa euroa. Valtiovarainministeri Antti Rinteen mallissa verovähennys toteutettaisiin siten, että alle 2 100 euroa kuukaudessa tienaavat perheelliset saisivat täyden verovähennyksen, 150 euroa vuodessa. Vähennyksen saisivat vanhemmista molemmat, ja yksinhuoltajat saisivat sen kaksinkertaisena. Yli 2 600 euroa kuukaudessa tienaavat eivät saisi vähennystä ollenkaan. Vellova keskustelu on kilpistynyt perinteiseen suomalaiseen tapaan yhteen huonoon sanavalintaan ja siitä tehtyyn kelvottomaan otsikointiin. Sosiaali- ja terveysministeri Laura Rädyn haastattelun otsikointi Verkkouutisissa ei ehkä mennyt nappiin, mutta hänen sanomansa oli jutussa kyllä tiivistetty: ”Rädyn mielestä lähtökohtana pitäisi olla se, että säästön peruminen kohdentuu samalle joukolle kuin mille leikkauskin on tehty.”

Mitä se oikeasti tarkoittaa, kun puhutaan verovähennyksestä, jonka saisivat maksimimääräisenä alle 2 100 euroa kuukaudessa tienaavat, ja josta yli 2 600 euroa tienaavat jäisivät kokonaan paitsi? Räty sivusi omassa haastattelussaan tätä, mutta asian voi sanoa vieläkin selkeämmin: Olemme luomassa Suomeen jälleen uutta kannustinloukkua. Se tarkoittaa sitä, että saadessaan palkankorotuksen tai ottaessaan vastaan palkkatyötä lyhyt- tai pidempikestoisesti, ihmiselle jää saman verran tai vähemmän rahaa käteen kuin tehdessään työtä pienemmällä palkalla tai ollessaan työttömänä. Yksinkertaistaen.

Suomi ei noin lähtökohtaisesti ole mikään kannustavuuden huippuvaltio. Ongelmamme on, että keskituloiset – noin 2 000-3 000 euroa kuukaudessa tienaavat – ovat niitä, jotka kärsivät kaikkein eniten erilaisten maksuluokkien huipentumisesta. Kun tähän lisätään verotuksen kiristyminen, ei 2 300 euron tienoilla kannata hirveästi palkankorotuksia toivoa. Nyt olemme vetämässä keskituloisten keskelle jälleen uutta jakolinjaa, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Olen käyttänyt sosiaalisessa mediassa esimerkkinä seuraavaa: Kuvitellaan mäntsäläinen pieni perhe, jossa on kaksi vanhempaa ja yksi lapsi. Ajatellaanpa, että toinen pariskunnasta on insinööri 2 500 euron kuukausipalkalla ja toinen sosionomi noin 2 100 euron kuukausipalkalla. Sitten toinen saa parempipalkkaisen työn, tai vaikkapa reilun 100 euron palkankorotuksen. Uuden, Rinteen ideoiman verovähennyksen menettää joko kokonaan, tai osittain. Lisäksi perhe siirtyy kaikkein korkeimpaan päivähoitomaksuluokkaan, sillä yhden lapsen ja kahden elättäjän perheessä vanhemmat saavat tienata yhteensä 4 682 euroa. Alhaisemmissa tuloluokissa pienellä palkankorotuksella saattaa menettää lisäksi työtulovähennyksen. Pahimmassa tapauksessa ylennyksestä, työpaikanvaihdoksesta tai palkankorotuksesta saattaa jäädä vähemmän käteen kuin aiemmin. Kaikkien verovähennysten ja maksuluokkien kanssa pitäisi kysyä: Minkä viestin annamme siitä, että itsensä kehittäminen kannattaa? Lisäksi on ihan validia pohtia, mikä on perheellisten palkansaajien asema suhteessa lapsettomiin palkansaajiin? Kun lapsista saatava verovähennysoikeus poistuu asteittain palkkaluokassa 2 100-2 600 euroa, kiristyy myös progressio tässä ryhmässä enemmän niillä, joilla on lapsia.

Helsingin Sanomissa 21.8.2014 esiteltiin Sosialidemokraattisten Nuorten puheenjohtaja Joona Räsästä, joka harmitteli vapauden käsitteen häviämistä oikeistolle. Hänen mukaansa ”koko sosiaalidemokratian juju on, että vapaus voidaan tarjota jokaiselle. Että jokaisella on mahdollisuus menestyä tai epäonnistua.” Twitterkeskustelussa kyselin häneltä, mikä se sellainen vapaus menestyä on, jossa omalla työllään ja ahkeruudellaan ei ole mahdollisuus menestyä. Räsänen vastasi, että: ”Viekö verottaja koko palkkasi? Minä ainakin olen pystynyt vaurastumaan työtä tekemällä. Varmaan pystyt sinäkin.” Kieltämättä. Itse olen palkkatyöllä ansainnut kaiken, mitä minulla on. Mutta tiedänkin tienaavani huomattavasti yli suomalaisen keskitason. Ongelma ei itse asiassa olekaan pelkkä verotus, vaan kaikki muu tupla- ja triplaprogressio, jota yhteiskunnassamme on, ja jota tämä lähinnä SDP:n kuningasajatuskin edustaa. Ajaessaan ja ”edesauttaessaan” perheellisten pieni- ja keskituloisten asemaa Suomessa sosialidemokraatit tulevat heikentäneeksi heidän mahdollisuuksiaan ja työn kannattavuutta paitsi suhteessa toisiin pieni- ja keskituloisiin myös etenemiseen. Minusta todellista vapautta on se, että lisäkoulutuksen hankkiminen kannattaa. Että itsensä kehittäminen kannattaa. Että eteenpäin pyrkimisestä ei sakoteta.

Ja nyt. Nyt voimme kysyä itseltämme, että voisimmeko katsoa otsikointien ja kehnojen sanavalintojen yli ja pohtia, juuri miten kannustavaa Suomea olemme rakentamassa. Olisiko mahdollista toteuttaa kompensaatio kuitenkin siten, että itsensä kehittäminen kannattaisi myös alle 3 000 euron kuukausipalkalla? Esimerkiksi leikkaamalla kaikkia lapsilisiä vain 40 miljoonan euron edestä, ja olemalla sotkematta mitään muita ideologioita tähän päätökseen?

Love, Sini

Mainokset
%d bloggers like this: