Arkistot kuukauden mukaan: lokakuu 2013

Pidetään huolta myös pojistamme

Helsinkiläinen vihreä kaupunginvaltuutettu Emma Kari kirjoitti ansiokkaasti omaan blogiinsa siitä, miksi kannattaa rokottaa lapset. Hänen blogitekstinsä taustalla lienee viime päivinä käyty keskustelu HPV-rokotteen turvallisuudesta. Sosiaali- ja terveysministeriö päätti siis tänä vuonna 2013 ottaa HPV-rokotteen kansalliseen rokoteohjelmaan. HPV:lla (human papilloomavirus) on alatyyppejä, jotka aiheuttavat muun muassa kondyloomaa, syyliä sekä kohdunkaulansyöpää. Rokote on suunniteltu suojelemaan vastaanottajaa suurimmalta osalta noita sairauksia. Rokotukset, jotka koskettavat vain tyttöjä, alkavat marraskuussa 2013. Mutta kritiikkiä on tosiaan satanut. Muuan iltapäivälehti kun äärimmäisen vastuullisesti uutisoi erään muutenkin rokotevastaisen lääkärin houruiset näkemykset papilloomarokotuksen vaarallisuudesta.

Itse olen ollut iloinen tämän rokotteen saamisesta rokotusohjelmaan (vaikka todettakoon, että vuosia sitten suhtauduin tähän hieman skeptisesti), mutta heräsi minulla kyllä myös kysymys siitä, miksi tämä koskettaa vain tyttöjä. Vaikka ilman muuta on niin, että Karin sanojen mukaan meidän on pidettävä tytöistämme huolta, on papilloomavirusten alatyyppien todettu aiheuttavan syöpää myös miehillä. On arvioitu, että papilloomavirus on taustalla noin 5 prosentissa miesten syöpiä. Vertailun vuoksi: Naisten syövistä papilloomavirus on 10 prosentin taustalla.

Olisi tasa-arvoteko rokottaa myös pojat. Osittain toki siksi, että myös homomiehet saisivat suojan. Mutta myös siksi, että tytötkin tulisivat entistä paremmin suojelluksi – tuo papilloomarokote kun ei muidenkaan rokotteiden tavoin ole pakollinen. Kustannuskysymys tämän ei pitäisi olla. Tyttöjen koko ikäluokan rokottamisen on arvioitu maksavat 2 miljoonaa euroa. Poikien ottaminen osaksi rokotusohjelmaa tuplaisi kustannukset – jotka eivät silti ole suuria verrattuna esimerkiksi kohdunkaulansyövän seulontoihin, joiden vuosittaiset kustannukset ovat 40 miljoonan euron luokkaa.

Kyllä. Suojellaan tyttöjämme. Mutta pidetään huolta myös pojistamme.

Love, Sini

Parempia naisia

En mä nyt edes tiedä, miksi kiihdyin tästä aiheesta. Eihän mulla ole edes lapsia. (Mistä muuten kävin vaalikentillä vuosi sitten paljonkin keskustelua, koska ilmeisesti äitiys antaa paremmat eväät kaikenlaiseen päätöksentekoon. Mene ja tiedä.) Mutta eilen vedin Hesari-kilarit. Helsingin Sanomat uutisoi epiduraali- ja spinaalipuudutusten käyttöasteesta synnytyksissä eri puolilla maata. Otsikko paperilehdessä oli nettiversiota huomattavasti latautuneempi: ”Cityäidit karttavat kipua.” Illalla jo Kätilöliittokin oli laittanut lusikkansa soppaan ja iloisesti todennut, että nyt vaan kaikki synnyttäjät rajojaan kokeilemaan!

Uutisointi ja otsikointi suututti. Ikään kuin kaupunkilaisäidit pelkäisivät kipua. Ikään kuin lisäkärsimys jo muuten vaativassa harjoituksessa glorifioisi koko tapahtuman. Itse uutisessa oli nostettu esiin alueelliset erot ja anestesialääkäreiden saatavuus, mutta otsikkoon asti ajatus ei ollut päässyt. Entä jos kyse olisikin siitä, että myös kehä kolmosen ulkopuolella kivunlievitystä haluttaisiin aivan yhtä paljon, mutta sitä ei ole yksinkertaisesti saatavilla, tai matkat synnyttämään kestävät niin pitkään, ettei puudutuksia ole enää mahdollista tehdä? Suututti muuten myös tuo Kätilöliiton kehotus. Pelkkä raskaus on kehon ja omien rajojen koettelua. Jos lääketiede on mahdollistanut sen, että kärsimystä synnytyksessä olisi mahdollista suhteellisen turvallisella tavalla välttää, miksei sitä voisi tehdä ilman pelkoa siitä, että joku pitää sua nyt vähemmän naisena? Vaikka meidät naiset ”on suunniteltu” tuohon proseduuriin, voisi kuvitella, että synnytyksessä jaksamista edistävien puudutusaineiden kehityksellä on ollut positiivinen vaikutus esimerkiksi synnytyksissä menetettyjen ihmishenkien vähenemiseen.

Synnytyksen kivunlievityskeskustelu on sukua äitien työnteko- ja lasten päivähoitokeskustelulle. Mielipiteitä on paljon, ja kaikki ovat omasta mielestään oikeassa. Kun toiset perheet tekevät toisenlaisia ratkaisuja, niitä paheksutaan. Liisa Keltikangas-Järvinen kaivetaan tasaisin väliajoin naftaliinista viralliseksi totuudenkertojaksi, jotta kaikki toisin tekevät vanhemmat tietäisivät hävetä ja potea syyllisyyttä entistäkin enemmän. Nyt jo synnytykseen kohdistuu parempi nainen – huonompi nainen -keskustelua. ”En halua lapseni olevan lääkehuuruissa synnytyksen jälkeen”, toteaa esikoistaan odottava nainen lehtijutussa. Ikään kuin kaikkien kivunlievitystä haluavien äitien tarkoitus olisi huumata omat lapsensa.

Tai oikeastaan. Kyllä tiedän, miksi kiihdyin. On aika hankalaa olla nuori nainen maailmassa, jossa kaikilla on odotuksia sitä kohtaan, millainen minun pitäisi olla. Millainen nainen. Millainen työntekijä. Millainen odottaja. Millainen synnyttäjä. Millainen äiti. Valmistu aiemmin! Suostu pätkätöihin sukupuolesi takia! Tule raskaaksi aiemmin! Hanki yli kaksi lasta! Luomuodota! Luomusynnytä! Ole kotona kolme vuotta!

Toivoisin, että naiseuteen ja äitiyteen liittyvää keskustelua olisi mahdollista käydä ilman tuomitsemista.  Me emme tarvitse ihmisiä tai järjestöjä julkisuuteen kommentoimaan toisten valintoja näissä asioissa. Voisiko tämä olla sellainen asia, jossa katsoisimme vain omien valintojen perään? Vaihtoehdot ovat tässä – tee päätös itse. Teet sen varmasti omalta kannaltasi oikein. Hyvin sä vedät!

Love, Sini

Vastuuta ja ”vastuuta”

Tänään ärsytti taas Aamu-TV:tä katsoessani. (Ah! Aamu-TV-kilarit! Aiheuttavat kanssaeläjässäni hyvää huvitusta.)

Koulumaailmassa kuhisee. Taas. Rehtori sai sakot, kun kahdeksasluokkalainen tyttö oli loukkaantunut pulkkamäessä liikuntatunnilla. Mäki laski toiselta puolelta vaarallisesti ojaan ja toiselta puolelta loivemmin ja turvallisemmin. Tyttö oli laskenut ojaan ja saanut selkäydinvamman. Opettajaa ei tuomittu, mutta rehtori tuomittiin 680 euron päiväsakkoihin.

OAJ suhtautui tähän tuomioon suunnilleen 5-vuotiaan lapsen kypsyydellä. No kielletään sitten kaikki riskejä sisältävä! Ei sitten opeteta hiihtoa! Ei sitten opeteta luistelua! Ihmeellinen tämä nykysuomalainen keskustelukulttuuri, jossa halutaan ”herättää keskustelua” esittämällä pakkoa ja kieltoa. Lähde siitä sitten neuvottelemaan vastuukysymyksistä yhteisymmärryksessä.

Minua tässä kaikessa ihmetyttää se, että vastuun käsite on niin häilyvä tuolla koulujen arjessa. Nämä loukkaantumiset ovat varmasti ikäviä inhimillisiä tragedioita, mutta tuskinpa yksikään rehtori tai opettaja todella haluaa näiden tapahtuvan. Ohjeistuksia voi aina tehdä paremmiksi, ja tässä tapauksessa kai oli ollut kyse nimenomaan niiden puutteellisuudesta. Mutta silti vahinkoja tapahtuu aina. Itse monet kerrat olin pyörähtäneiden nilkkojen, nirhaumien ja koululiikunnassa saatujen haavojen vuoksi terveydenhoitajalla paikattavana.

Mutta entä kiusaaminen? Miksi ihmeessä vieläkään opettajilla ei ole velvollisuutta toimia koulukiusaamistapauksissa? Miksi vahingosta rangaistaan, mutta pahimmissa tapauksissa vuosia kestäneeseen henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan riittämättömästä puuttumisesta ei? Miksi OAJ:kin vaatii lisää oikeuksia opettajille, mutta unohtavat vastuun kokonaan? (Tästä mä olenkin jo mouhunnut.) Onko niin, että sormen osoittaminen loukkaantumisissa onkin helpompaa? Mutta kiusaamisessa kysymys onkin jo suuremmasta asiasta, mielestäni koko koulun kulttuurista. Kuka siitä on vastuussa, elleivät opettajat ja rehtorit?

Kun itse olin koulukiusattu, rehtori ei puuttunut tilanteeseen mitenkään. Muistan yhdenkin kerran, kun luokallani oleva poika oli lyönyt pääni seinään aiheuttaen nättiä jälkeä, koko homma oli kuitattu punatukkaisen naisen sanoilla tälle Tonille: ”Älä sitten enää tee mitään tällaista.” ”En en”, nyökkäili poika, ja palasi takaisin koulupihalle vetämään seuraavaa ihmistä dunkkuun. Minusta vastuuta olisi pitänyt siinä hetkessä jakaa, ja sen kantamattomuudesta sitten rankaista.

Mutta ehkä meidän äidin olisi sittenkin kannattanut nostaa oikeusjutut niistä loukkaantumisista.

Love, Sini