Arkistot kuukauden mukaan: maaliskuu 2013

Sinä! Kotirintamaan siitä!

Joukossamme on lapsia, jotka manipuloivat vanhempiaan. Asuuko perheessäsi viinatrokari? Vanhemmuus on kamppailua, kokoa itsellesi naapurusto voimaksi! Järjestäytykää! On olemassa kaikille perheille sopiva toimintamalli, löytäkää se! Kuulut kotirintamaan! Kovasti on muuttunut 40-lukulaiseksi tuo Vanhempainliiton markkinointi viime aikoina.

No, vitsit sikseen. Ehkä minua ei eniten häiritse sotaretoriikan tuominen mukaan keskusteluun vaan se, että vanhemmista ja lapsista on tehty toistensa vastustajia. Ohjeet ovat absoluuttisia. Jos valitset toisin, olet viinatrokari. Rikollinen. Huono vanhempi. Parempi vaan, jos lähtökohtaisesti suhtaudut varauksella lapsesi sanomisiin. Olen funtsinut, miltä tuntuisi olla 10-vuotias Jami-Petteri, joka näkee ja lukee Kotirintama-mainoksia kadulla. Mainosten sävy antaa ymmärtää, että lapset ja vanhemmat eivät ole samassa joukkueessa. Kiva varmaan mennä kotiin ja miettiä, että uskookohan tuo nyt mitään, mitä minä sanon.

Ongelmallista on myös se, että maailma nähdään Vanhempainliiton mainoksissa niin mustavalkoisena. Todellisuus on oikeasti aika erilainen.

Kerronpa esimerkin omasta elämästäni. Meillä kotona suhtautuminen alkoholiin ei ollut koskaan absoluuttinen. Olin saanut maistaa viiniä ja siideriä. Minulle siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Kun ala- ja yläasteella juoksin kavereiden kotibileissa, äiti sanoi minulle aina, ettei hän voi kotoa käsin estää minua juomasta alkoholia, mutta toivoo minun tekevän viisaita valintoja.  Vanhempieni taktiikka toimi sekä minun että veljeni kohdalla. Olin 16-vuotias humaltuessani ensimmäisen kerran. Kyllä, alaikäinen – ai kauhee! – mutta huomattavasti vanhempi kuin moni ystäväni, jotka vetivät kännit surutta jo kuudennella. Ne tytöt ja pojat eivät saaneet alkoholejaan vanhemmiltaan, vaan ”hakureilta”, joita kytättiin Alkon tai Alepan kulmilla ja joilta pyydettiin tiettyä alkoholia – usein mitä vahvempaa, sen parempi. Siis vierailta ihmisiltä. Tekisi mieleni kysyä vaikkapa nyt toiminnanjohtaja Tuomas Kurttilalta, miten hän valitsisi teini-ikäisensä kohdalla; pyytääkö tämä kaupan kulmalla vierasta ostamaan Leijona-pullon (yes, it happens) vai voiko miedompia alkoholijuomia maistella vanhempien siunauksella 16-17-vuotiaana?

Minun vanhempani valitsivat jälkimmäisen vaihtoehdon – sori nyt äiti ja isi, mutta onneksi rikoksenne on jo kymmenen vuotta vanha. Kun ensimmäisen kerran join itseni humalaan, äiti osti minulle kolme (3) siideriä ja soitti vähän väliä, että miltä nyt tuntuu ja pitääkö sinut hakea pois ja onko kaikki ihan ookoo ja että muista nyt juoda sitä vettäkin. Minusta – olipa rikollista tai ei – se oli hyvää vanhemmuutta. Tunnustaa, ettei maailma ole mustavalkoinen ja että on olemassa myös harmaita alueita, joissa on monia eri tapoja toimia. Ja ihan hyvä minustakin tuli. Thanks mom, thanks dad!

Love, Sini

Tossa mun perusoikeudet – kävele yli!

Hirmu hienosti, Jukka Gustafsson! Kiitoksia sataa vasemmalta ja…no, vasemmalta, kun esitykset koulujen ja oppilaitosten työrauhaa edistäviksi lakimuutoksiksi on tuotu framille. “Esitetyt toimenpiteet ovat todella keskeisiä lasten turvallisuuden ja hyvinvoinnin parantamiseksi”, kiittelee Sosialidemokraattiset Opiskelijat – SONK ry:n puheenjohtaja Anette Karlsson. ”Ministerin esitys pitää sisällään hyviä lähtökohtia nimenomaan kasvatukselliseen työhön ja opiskelurauhan edistämiseen”, toteavat Demarinaiset. Se vauhti, jolla näissä esityksissä tallotaan lasten ja nuorten perusoikeuksia, vesittää esityksen hyvät puolet täysin. Sanon minä.

On totta, että opettajien keinot tarttua ongelmiin koulumaailmassa voisivat olla nykyistä paremmat. (Joskin uhkaaviin tilanteisiin on lupa puuttua rikoslakiin perustuen hätävarjelun nojalla, ja nykyään häiritsevän oppilaan/opiskelijan saa poistaa luokasta voimakeinojakin käyttäen.) Kyseenalaistan kuitenkin tarpeen uusille pakkokeinoille. Olemme luomassa koulusta entistäkin enemmän yhteisöä, jossa rauha perustuu pelotteeseen. Väittääkö joku tosissaan, ettei maito ole jo pudonnut lattialle siinä vaiheessa, kun vaarallisen esineen tai aineen takavarikoinnin tarve tulee ajankohtaiseksi? Ennaltaehkäiseminenhän tarkoittaisi sitä, että tähän tilanteeseen ei koskaan tarvitsisi päätyä. You know. Sitä paitsi, kun puhutaan toisen ihmisen terveyttä tai henkeä uhkaavista välineistä, on käsillä aina poliisiasia. Jos nämä esitykset edustavat opetusministerille riittävää ennaltaehkäisyn tasoa, laitetaan samantien metallinpaljastimet koulujen oville, ja sillä selvä.

Ennaltaehkäisyn kehnoa määrittelyäkin vakavampi ongelma ehdotuksissa on kuitenkin holtiton kajoaminen lapsen/nuoren perusoikeuksiin. Ehdotetut esitykset loukkaavat ainakin opiskelijan henkilökohtaista koskemattomuutta, sekä yksityiselämän ja omaisuuden suojaa. Kaikki perustuslaissa turvattuja oikeuksia. Niin, ja esimerkiksi minulla on ollut perusoikeussuoja täsmälleen samalla tasolla koko elämäni ajan. Myös sinulla. Ihanaa, että esityksessä on korostettu oppilaiden/opiskelijoiden kuulemisen tärkeyttä. Se lienee keskeistä, kun voimakeinoista uhkaavissa tilanteissa sovittaisiin koulun järjestyssäännöissä, joiden tekemisessä myös lapsia/nuoria olisi kuultava. Mutta miksi ihmeessä yksilön oikeussuojaan liittyvistä asioista sovittaisiin vain niin heppoisella tasolla? Etenkin kun järjestyssääntöjen muotoiluita ja sisältöjä lienee yhtä monta erilaista kuin koulujakin.

Ehdotukset antavat opettajalle lisää oikeuksia, muttei velvollisuuksia. Edelleenkään opettajilla ei olisi velvollisuutta toimia esimerkiksi koulukiusaamistapausten tullessa ilmi. Miksei? Eikö juuri siinä piile vaara? Että eräänä päivänä Jami-Petteri (kuvitteellinen Jami-Petteri, älkää jamipetterit suuttuko) saa tarpeekseen ja roudaa murikoita kouluun vetääkseen kiusaajia turpaan viimeisen kerran? Tämä velvollisuus kuuluu tällä hetkellä koulutuksen järjestäjälle, kunnalle. Kyllä. Kunnalle, joka perinteisesti on niin kovasti läsnä lasten arjessa. (Sarcasm, everybody!) Uudet esitetyt voimakeinot (joita nimitetään hienosti työrauhaa turvaaviksi toimenpiteiksi) olisivat opettajille mahdollisia välineitä, joita ei olisi kuitenkaan velvollisuus käyttää. Tämä tarkottaisi käytännössä sitä, että olisi täysin koulun toimintakulttuurista, opettajan aamukahvin laadusta tai vaikkapa oppilasta kohtaan olevista ennakkoluuloista kiinni, tulisiko voimakeinoja käytettyä vaiko ei.

En minä sitä sano, ettei mitään olisi syytä tehdä. Olisi. Esimerkiksi moniammatillinen yhteistyö, jossa nuorisotyö viedään koulujen sisälle, voisi olla omiaan rauhoittamaan koulutyötä. Samalla tavalla voitaisiin tuoda lisää silmäpareja seuraamaan yleistä ilmapiiriä ja käsipareja selvittämään ongelmatilanteita. Ennaltaehkäisemisen näkökulma pitää nostaa korkeammalle. Siinä vaiheessa, kun opettaja käy vilkkaan oppilaan reppua läpi tai kampeaa teini-ikäisen kädestä linkkuveistä, tilanne on jo auttamatta tulehtunut. Vai mitä?

Jään mielenkiinnolla odottamaan, miten paljon vaakakupissa painaa vaikkapa Suomessa laajasti rakastettu YK:n lapsen oikeuksien perussopimus, kun sen toteutumista seuraava lapsiasiavaltuutettu lätkäyttää lausuntonsa pöytään. Tai perustuslaki, kun asiaan toivottavasti tämän hetkisiä lausujia paremmin perehtyneet avaavat sanaisen arkkunsa. Itse ainakin toivon, että joka kerta, kun perusoikeuksiin yritetään koskea, kukaan ei totea yhteisen hyvän olevan niitä arvokkaampia. Sillä tiellä ei nimittäin ole päätepistettä.

Love, Sini