Arkistot kuukauden mukaan: huhtikuu 2012

”Valintani on ei. Aina ei.”

Kahta en vaihtaisi: kategorisia naysayereita (lue: Niitä, joiden vastaus on aina ei. Ihan varmuuden vuoksi.) ja nimbyilijöitä (lue: Ei mun takapihalle. Mutta naapurin kyllä.). Kerron tämän ihan vaan siksi, että aloitin aamuni lukemalla Uuden Suomen uutisen hallitukselle yllättäen sataneesta moitteesta koskien kuntauudistusta. En tiedä jutun kirjoittajasta, mutta minä olen ainakin bongaillut tätä samaa kritiikkiä useiden lehtien palstoilta jo pidemmän aikaa. Koska, tiedättehän, kuntauudistus on huono, se tehdään väärin, meidän kunnassa ei ole mitään ongelmia, rahaa tulee ovista ja ikkunoista, oikeastaan tämä pitäisi tehdä toisinpäin ja ylösalaisin.

Koska olen pienten sukupolvien edustaja, enkä erityisesti toivo itselleni rapsahtavan valtavaa laskua tulevaisuudessa, toivon kädet ja jalat ristissä nyt istuvan hallituksen saattavan loppuun saakka kuntarakenneuudistuksen. Uudistuksen, jonka tavoitteena on taata riittävän leveät hartiat jokaiselle kunnalle, jotta peruspalveluista selvittäisiin. Eikä pelkästään selvittäisi. Itse ainakin haluan asua kaupungissa, jossa on mahdollisuuksia kehittää uudenlaisia palveluntuotantotapoja ja luoda edellytyksiä yrittäjyydelle, jotta hyvinvointia riittää tulevaisuudessakin. Siis vielä kerran: Tavoitteena eivät ole suurkunnat, vaan palveluiden tuottamisen ja kehittämisen kannalta riittävän kokoiset kunnat.

Koska en halua sanoa mitään vain siksi, että saisin sen 800 ääntä kunnallisvaaleissa, voin ihan avoimesti kertoa, että kyllä. Minun mielestäni kaikki mahdolliset ratkaisut on selvitettävä. Kannatan pakkoselvityksiä, en pakkoliitoksia. Pääkaupunkiseudulla on myös selvitettävä mahdollisuudet erilaisiin kuntaliitoksiin. Noin. Ja nyt, kun minä olen sen sanonut, odotan samaa ihan jokaiselta vastuunsa tuntevalta ihmiseltä, joka on ehdolla kuntavaaleissa. On aika typerää nurista nyt tehdystä selvitysalue-esityksestä ja sitten jättää leikki kokonaan kesken. Kaikilla on oikeus tietää, mistä asioista päätöksiä tehdään. Siksi selvitykset on tehtävä ilman kategorista kieltäytymistä. Eihän kukaan meistä ihan oikeasti halua olla oman elämänsä Paavo Väyrynen, eihän? Ja kyllä. On myös muistettava, että pelkästään se, mitä kuntia yhdistetään, ei tuo mitään tuloksia. Kannattaa kiinnittää huomiota myös siihen, miten liitoksia tehdään.

Koska olen demokratia- ja osallisuususkovainen, en to-del-la-kaan halua nähdä tässä maassa enempää hallintohimmeleitä, joissa kunnat mitä erinomaisimmin rakentein – joita ei ymmärrä yksittäinen kuntapäättäjäkään, tai se kuuluisa Erkki – hoitelevat huonossa tai vähän paremmassa yhteisymmärryksessä asukkaidensa palveluita. Useimmiten sosiaali- ja terveyspalveluita tai koulutusta. Puhe siitä, että suuremmassa kunnassa yksittäisen kuntalaisen vaikutusmahdollisuudet heikkenevät, ovat puhdasta höpöhöpöä. Vaikutusmahdollisuuksien laajuus kaupungin sisällä, kaupunginosissa ja erilaisten asioiden käsittelyssä on päättäjien käsissä – mutta jos palvelut hoidetaan himmeleissä, edes päättäjät eivät voi oikeasti vaikuttaa.

Koska olen kokoomuslainen, toivon tietenkin käytävän keskustelua siitä, millaisia ja missä laajuudessa julkisia palveluita tulevaisuudessa on mahdollisuus tuottaa. Joitakin reunaehtoja tietenkin on aina – ketään ei pidä jättää heitteille. Mutta koska olen myös ajoittain (En usko itsekään!) kyyninen ihminen, en odota tästä keskustelusta tulevan valmista vielä muutamaan vuoteen. Siksi tätä keskustelua on käytävä osittain kuntarakennekeskustelun kanssa eri tahdissa.

Lopuksi mainittakoon, että ei. En odota ajatuksilleni tukea Reijo Tossavaiselta tai muiltakaan perussuomalaisilta. Se ei tekisi hyvää mun imagolle.

Love, Sini

Mainokset

Katse äänestämisestä eteenpäin

Helsingin Sanomissa oli tänään sivun pituinen juttu siitä, miten Helsingin metropoli kaipaa kyläpäälliköitä. Metropolialue (siis Helsinki, Espoo, Vantaa, Kauniainen ja Sipoo) jaettaisiin kaupunginosiin, ja jokaiselle osalle valittaisiin oma pormestari. En suhtaudu innolla valtuustorakenteen pirstomiseen, ”pikkuvaltuustojen” luomiseen – eikä kovin moni muukaan. Hesarin jutussakin todetaan, että: ”Kaikkia metropoliasukkeja ei saisi innostumaan, mutta kolmannesta voisi kiinnostaa.” Mahtavaa! Juuri sitä, mitä tarvitaan ihmisten innostamiseen – ja olisipa hienoa, että kolmannesta ehkä kiinnostaisi vaikuttaminen tällaisissa rakenteissa. Lisää vaaleja, joissa voi tietyin väliajoin äänestää. Ja sitten…mitä?

Lähidemokratia keskusteluttaa erityisesti nyt, kun kuntauudistusta myllytetään läpi ministeriössä ja kunnissa. Tervetullut uudistus, joka turvaa palveluita pidemmällä aikavälillä leventämällä kuntien hartioita. Niin, turvaa oikeastaan kaikkien paitsi keskustalaisten kuntapäättäjien aseman. Samalla kun tutkimukset osoittavat, että ihmiset osallistuvat mieluummin muutoin kuin perinteisillä tavoilla (lue: äänestämällä ja liittymällä puolueeseen), ratkaisu lähidemokratian turvaamiseen ei voi olla uudet vaalit. Me emme tarvitse enää yhtään lisää vaaleja, joissa äänestysprosentti jää alle 70 tai 60 prosentin.

Minusta demokratian uusi suunta ei ole uusien äänestämismahdollisuuksien luominen,vaan vapaan kansalaistoiminnan mahdollistaminen. Lähidemokratia on sitä, että on mahdollisuus vaikuttaa oman asuinalueen asioihin. Se on sitä, että vielä kuntaliitosten jälkeen on mahdollisuus keittää sitä kahvia siellä vanhainkodin keittiössä. Se on sitä, että kaiken maailman Kallio ja Punajuuri Block Partyt eivät maksa lupamaksuja tuottaessaan voittoa tavoittelematta sellaista hyvinvointia, jota kaupunki ei pysty koskaan tuottamaan. Se on sitä, että yhteisöt ja toimijat, jotka pyrkivät tuomaan uudenlaista kaupunkikulttuuria Helsinkiin, eivät maksa järjettömiä 60 000 euron vuokria julkisesta tilasta. Noin esimerkiksi. (Tästä jälkimmäisestä aiheesta toveri Männistö onkin jo hyvin todistanut.)

Samalla tavalla kuin palveluiden tuottamisessa, lähidemokratian ja yhteisöllisyyden lisäämisessä tarvitaan nyt hieman nenänvartta pidempää katsetta. Ei, nenänvartta pidemmälle katsominen ei tarkoita sortumista siihen keskustalaisten tarjoamaan monitoimikuntayhtymämaakuntavaltuustorakenteeseen (wtf?! kuka edes muistaa, mikä se niiden esitys on?). On uusia tapoja tehdä asioita, ja niitä on nyt vain levitettävä rohkeasti. Ehkä Helsinki voi omana itsenään näyttää suuntaa tässä – jospa se pelko yhtenäisemmästä metropolialueestakin hälvenisi, kun vaikutusmahdollisuus omaan lähiympäristöön pysyisi tiukasti kaupunkilaisten omissa käsissä.

Love, Sini