Arkistot kuukauden mukaan: helmikuu 2011

Eläkeläiset risoo mua!

Harva se päivä sitä kuulee. ”Eläkeläisten äänet ratkaisevat näissä vaaleissa!” ”Taitettu indeksi sortaa eläkeläisiä!” ”Vanhushuoltolaki!” Siis suurten ikäluokkien huolestunutta huutoa siitä, mitä heille tapahtuu, kun työikä alkaa jäädä taa, ja elämän ehtoovuodet alkavat olla edessä.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin. Rakastan mummiani, joka kitkuttaa pienellä eläkkeellä keskellä Savon metsiä – joskin se jaksaa myös aina kertoa, miten mitään ei puutu. Enkä ole sitä mieltä, että työelämän jälkeen ihmisen voisi heittää romukoppaan. Mutta for real. Miksi pienten sukupolvien – siis minun sukupolveni – asioista ei puhuta vaalien alla yhtä kiihkeästi? Miksi 35-40-vuotiaat eduskuntavaaliehdokkaat ottavat omaksi sloganikseen ”Eläkeläisten asialla”, kun 20 ikävuoteen on todellisuudessa lyhyempi matka kuin eläkeikään? Oikeastaan minua ei riso niinkään tämän päivän eläkeläiset kuin ne, jotka jäävät eläkkeelle seuraavien vuosien aikana.

Suuret ikäluokat pelottavat minua. Siinä on ihmisryhmä, joka opiskeltuaan valtasi kaikki valtion ja kuntien virat, joita sopivasti lisättiin heidän heitä itseään varten luomansa byrokratian tukiviidakon ylläpitämistä varten. Ei ole sattumaa, että 60- ja 70-luvuilla saivat alkunsa monet suomalaisen hyvinvointivaltion tänä päivänä tukipylväinä pidetyt järjestelmät, joista suuret ikäluokat pääsivät ensimmäisinä nauttimaan. Suuret ikäluokat ovat eläneet elämänsä vaatien etuja ja ajaen omia asioitaan. On harhaa kuvitella, että he lopettaisivat vaatimisen – tai vaikuttamisen – eläkkeelle päästyään.

Osallistuin viime viikolla Sukupolvien Suomi -seminaariin, jossa kivasti annettiin heti ensimmäisenä ääni kaikkein nuorimmalle sukupolvelle. Samalla kun oli hauska katsoa söpöjä lapsia kertomassa, miten heidän Suomensa on tulevaisuudessa kiva ja siellä on kaikilla hyvä olla, en voinut olla ajattelematta, millaista älyllistä epärehellisyyttä se edusti. Tilaisuudessa ei nuoria ollut nimeksikään, ja uskon, että järjestäjät tiesivät itsekin, että vastaukset siihen, miltä Sukupolvien Suomi nyt tuntuu, olisivat olleet kovin erilaisia, jos sitä olisi kysytty teini-ikäisiltä tai opiskelijoilta. Olisiko keskusteluun noussut esimerkiksi se, miten eliniänodotteen vaikutus eläkkeisiin koskee sattumoisin vain vuoden 1952 jälkeen syntyneitä? Tai se, miten eläkeläisten vaatima eläkkeiden taitetun indeksin korjaaminen olisi sukupolvipoliittisesti mitä epäoikeudenmukaisin ratkaisu, kun suurten ikäluokkien eläkkeiden indeksikorjaus ei koskaan vaikuttaisi nyt työelämään astuvien eläkkeisiin enää yhtä merkittävästi?

Suuret ikäluokat ovat myös niitä, jotka aina valittavat, miten heitä varten ei opintotukijärjestelmiä ollut. Oli vain valtion takaamaan lainaa. True that, mutta he myös maksoivat lainansa ennätysajassa pois, koska töitä oli tarjolla kaikille halukkaille. Tilanne ei taida olla noin tänään. Eikä minua lämmitä Liisa Hyssälän söpötys siitä, miten suuret ikäluokat jättävät perintöä – siis omaisuutta! jälkeensä. Toisille jättää, toisille eivät. Minun puolestani laitetaan lihoiksi vaan kaikki perintö, ja maksetaan niillä indeksien korjaamiset ja hoitotakuut.

”Eläkeläisten äänet ratkaisevat näissä vaaleissa!” Come on. Eläkeläisten äänet ratkaisevat vaaleissa seuraavan 30 vuoden ajan. Ainakin.

Love, Sini

p.s. Kumma juttu, että näistä sukupolvien välisistä oikeudenmukaisuuskysymyksistä on alettu puhua vasta nyt, kun pienet sukupolvet alkavat olla äänestys- ja työiässä. Ikään kuin meiltäkin pitäisi vielä varmistella, että: ”Sukupolvien välinen sanaton sopimus on edelleen voimassa. Onhan?” On se jännä.

p.p.s. Oman elämänsä eläkeläisten kiihtyneitä vastauksia odotellessa…

Mainokset

Oh, mitä laiminlyöntiä!

Apua! Mä olen totaalisesti onnistunut lyömään laimin kaikkia lukijoitani ja omaa blogiani. Tässä kuitenkin tärkeimmät sitten viime postauksen…eli joulukuun puolenvälin. (Kauheen noloo!)

– Leivoin mummin ja serkkuni Katjan kanssa joulumakeisia. Onneksi äiti ja isä syövät kaikkea, mitä lapsi on omilla pikku kätösillään tehnyt.
– Vietin joulua ensimmäistä kertaa erossa perheestäni. Se on tavallaan aika traumaattista, tavallaan aika avartavaa. Kaikki perheet eivät ilmeisestikään esimerkiksi puhu kovaan ääneen joulupöydässä. Kummallista.
– Vietin uutta vuotta hyvässä seurassa. Hävisin myöskin Aliaksessa, mikä oli ensimmäinen kerta laatuaan. En enää koskaan pelaa ilman Emmiä.
– Jatkoin vuodenvaihteen jälkeen töitä Kokoomuksessa. Paras työpaikka ikinä!
– Kävin terveystarkastuksessa ja kaikista todennäköisyyksistä poiketen mittautin itseltäni matalaakin matalamman verenpaineen. Sinä aamuna VR ei ollut myöhässä.
– Olen kaikkiaan ollut VR:n kyydissä vain kerran…niin että se olisi ollut ajoissa Helsingin ratapihalla. Oh joy! (Todistin kuitenkin YLE:n tekemää laatujournalismia eilen – Missä vika VR? on ehkä paras nettisivu aikoihin! Suosittelen tutustumaan.)
– Aloitin bloggaamisen Nuori Kulttuuri -blogistina. Kyllä. Mouhuamiseeni voi tutustua nyt myös muualla.
– Siirsin jäsenyyteni Kokoomusnuorista Kokoomusnaisiin. Mutta ei, en silti ole raskaana tai koe olevani vanha.

Tässä vielä ihanaa piristystä kaikille kaiken lumen keskelle. Palataan asiallisissa asioissa taas pian!

Love, Sini