Arkistot kuukauden mukaan: lokakuu 2010

Se aika vuodesta

Hyvät ystävät! On taas se aika vuodesta! Nimittäin Kokoomuksen Nuorten Liiton piirikokousten aika. Ne kullanarvoiset hetket, kun valitaan uudet luottamushenkilöt ja – tietenkin – piirien edustajat liittokokoukseen. Siis ne henkilöt, jotka äänestävät seuraavan vuoden tavoitteista, toiminnasta ja luottamushenkilöistä. Jo muutaman viime vuoden aikana KNL:n toiminnassa on ollut vahva tendenssi siihen suuntaan, että piirikokousten lähestyessä jäsenrekisteri laulaa ja jäseniä kaivetaan äänestämään kivien alta ja puiden latvoista. Kirjaimellisesti.

Viime vuoden liittokokous päättyi siihen, että Wille Rydman valittiin puheenjohtajaksi, ja hän kovaan ääneen vakuutteli vastakkainasettelun ajan olevan ohi. Erityisen riitaisiksi ennen viime vuoden liittokokousta äityivät juurikin piirikokoukset, joiden marssitukset aiheuttivat repiviä taisteluita sekä ennen että jälkeen itse kokouksen. Kun sama tilanne tuntuu toistuvan, puheenjohtaja Rydman toteaa, ettei hänellä ole tähän osaa eikä arpaa. Voi olla, mutta kun liiton puheenjohtaja ei millään tavoin tuomitse toimintaa, jolla kosketaan räikeällä tavalla piirien itsemääräämiseen, voi hän aivan yhtä hyvin olla masinoimassa tätä toimintaa itse.

Marssimisen äänen kuulee kauas. Jo tovin omassa piirissäni uumoiltiin tällaisen toiminnan mahdollisuutta, mutta itse suhtauduin siihen aluksi skeptisesti. Miksi nyt? Eihän tänä vuonna edes valita korkeinta liittojohtoa. Mutta aivan oikein. Seuraava liittohallitus tulee päättämään sekä uudesta pääsihteeristä että puheenjohtajalle myönnettävästä eduskuntavaalirahoituksesta. Tämän lisäksi liittokokoukseen ollaan tuomassa uutta sääntömuutosaloitetta, jonka tullessa hyväksytyksi KNL:n puheenjohtaja valittaisiin tulevaisuudessa jäsenäänestyksellä. Sääntömuutostyöryhmä asetettiin tämän vuoden alussa estämään juuri piiri- ja liittokokousten alla tapahtuvaa kyseenalaista toimintaa. Jos työryhmän vastaus on se, että otetaan valtaa pois KNL:n ylimmältä päättävältä elimeltä, en voi kuin ihmetellä. Nyt tähän voi joku naiivisti vastata, että näin valtaa annettaisiin jäsenistölle suoraan, mutta minä sanon: Höpöhöpö! Todellinen tapa antaa toimijoille, aktiiveille, jäsenistölle ihan oikeaa valtaa, on antaa piirien toimia itsenäisesti ja tehdä omat ratkaisunsa sen suhteen, kuka on paras paitsi johtamaan liittoa myös päättämään sen poliittisista linjauksista.

Niin, niistä poliittisista linjauksista voisinkin puhua vielä lisää. Mutta se on jo toinen tarina.

Love, Sini

Momentum

Minä en ole koskaan äänestänyt seurakuntavaaleissa. Ikinä. Vaikka olen meidän perheestä se, joka taluttaa isiä ja äitiä vaaliuurnalle, seurakuntavaaleissa äänestämistä en ole kertaakaan kokeillut. Minua vaivaa asian suhteen varmasti sama kuin montaa muuta nuorta äänestämisen suhteen yleensä: What’s the point? En ole ikinä ymmärtänyt, mitä oikeaa vaikutusta seurakuntavaaleissa äänestämisellä on. Paitsi tietysti se, että omat kaverit pääsevät läpi ja voivat sitten istua taas yhden kauden jossain kirkkomusiikkijaostossa Kalevan seurakunnassa (terveisiä Jaakolle!).

Olen toiminut lähes viimeisen vuoden Allianssi ry:n suunnittelusihteerinä, ja tuon tehtävän kautta olen myös päässyt osallistumaan Nuorten Keskuksen Ensimmäinen kerta -hankkeen ohjausryhmään. Toin kokemukseni rohkeasti ohjausryhmässä esille – nuorille (ja muillekin seurakuntalaisille) on kerrottava, mikä vaikutus oman äänen käyttämisellä on. No, ilkeämielinen voisi todeta, että ei mikään. Pätee kaikkiin vaaleihin. Opin kuitenkin kirkon hierarkiasta ja päätöksenteosta sen, että seurakuntavaaleissa äänestäminen on ainoa tapa edes välillisesti vaikuttaa siihen, mikä hitaasti liikehtivän kirkon linja on.

Kuulun edelleen kirkkoon, vaikka suuri Homoilta suututti minut samalla tavalla kuin monet muutkin kirkkoon kuuluvat. Kaikki taidamme tietää, mikä kirkon saldo on tuon tilaisuuden jälkeen ollut – 24 000 kadonnutta lammasta. Ystäväpiirissäni tuntuu olevan tällä hetkellä selkeässä vähemmistössä ne, jotka vielä kirkollisveroa omasta pussistaan maksavat. Vaikka homojen oikeudet eivät ensisijaisesti liity mielestäni kirkkoon, vaan lainsäädäntöön, olen ollut vähän ihmeissäni. Ihmeissäni siitä, missä ovat kirkon maltillisemmat äänet, joihin koen esimerkiksi Nuorten Keskuksen kuuluvan. Mikseivät he ole käyttäneet tätä momentumia hyödykseen? Oh for God’s sake! (Hehheh.) Nyt olisi mitä parhain mahdollisuus rummuttaa juuri seurakuntavaaleissa äänestämistä! ”Älä äänestä homofobian puolesta – käännä kirkon suuntaa!” Tai mitä ikinä – jotenkin tää vaalisloganien kehittäminen kahdessa minuutissa ei oikein onnistu näin maanantai-iltana. Nyt on aalto, jolla ratsastaa!

Kirkon suurin moka viimeisten viikkojen aikana on ollut mielestäni suhteellisen hiljainen elo, vaikka homokeskustelu puhuttaa edelleen mediassa, blogeissa, Facebookissa…you name it! Toivoisinkin nyt uudistusmielisten seurakuntavaaliehdokkaiden rohkeaa ulostuloa – ja niiden vielä kirkkoon kuuluvien rohkeaa äänen käyttämistä.

Love, Sini

Dear Päivi,

Voi Homoiltaa! Kerrassaan elähdyttävää keskustelua, jossa vakuuteltiin muun muassa naisen ja miehen välisen (kirkossa siunatun) avioliiton yhteiskunnallista merkitystä – homoparit kun eivät voi samaa vastuuta kantaa kuin nainen ja mies yhdessä! Päivi Räsänen puolusti heteroliittoja tukka täristen (sorry, annaranki) ja sanoi jälkikäteen, että hän on saanut omasta esiintymisestään Homoillassa pelkästään positiivista palautetta paria poikkeusta lukuun ottamatta. Tästä rohkaistuneena lähetin mrs. Räsäselle sähköpostia. Ihan vaan, ettei hänelle syntyisi harha hänen väitteidensä oikeellisuudesta.

Hei Päivi,

Olen pidempään jo seurannut kannanottojasi liittyen homoparien adoptio-oikeuteen sekä keskusteluun heidän mahdollisuudestaan kirkkohäihin. Kunnioitan sitä, että olet periaatteen nainen. Kuulun itse kirkkoon ja olen Raamatunkin lukenut kertaalleen läpi, ihan mielenkiinnosta.

En ole kuitenkaan koskaan ymmärtänyt sitä, miksi juuri homous on se asia, jota vastaan Raamattu kädessä hyökätään. Raamatussa kielletään ja ohjeistetaan moniin sellaisiin asioihin, joita Sinäkään et varmasti enää tänä päivänä allekirjoita. Suurin osa näistä ohjeistuksista löytyy Mooseksen kirjoista, joista löytyy myös miehille suunnattu kielto, ettei miesten kanssa saa maata kuten naisten kanssa (3. Moos. 18:22). Samassa kirjassa sanotaan esimerkiksi, että saan omistaa orjia, mikäli ne ovat naapurikansojen edustajia (3. Moos. 25:44) tai että pappi ei saa lähestyä alttaria, mikäli hänellä on näössä vikaa (3.Moos. 21:20). 2. Mooseksen kirjassa hyväksytään tyttären myyminen orjaksi. Ja tässä on vain muutama esimerkki kaikista Raamatussa olevista, mutta tänä päivänä jo sovinnolla unohdetuista säännöksistä. Miksi siis tämä samaa sukupuolta olevien ihmisten oikeus olla juridisesti samalla viivalla heteroparien kanssa on Sinulle niin vastenmielinen asia?

Ystävällisin terveisin,

Sini Korpinen

Kannustan teitä muitakin anti-Räsäs-mielisiä ottamaan häneen yhteyttä!

Harvey Milk, ensimmäinen avoimesti homoseksuaalinen mies, joka valittiin julkiseen luottamustehtävään Yhdysvalloissa, sanoi: “All young people, regardless of sexual orientation or identity, deserve a safe and supportive environment in which to achieve their full potential.” Yhtäläisten oikeuksien tunnustaminen on osa tukevaa ympäristöä. Tämä olisi Päivinkin hyvä ymmärtää.

Love, Sini

Missä menimme vikaan?

Eilen iski epätoivo. Olin pitämässä keskustelutilaisuutta Vetelin kunnan nuorille ja päättäjille. Pelin henki on se, että nuoret valmistelevat aluksi muutaman tunnin ajan kysymyksiä ja esityksiä päättäjille, ja sitten kokoonnutaan yhteen keskustelemaan sivistyneesti. Päättäjät olivat kerrankin huippuja. He olivat vastaanottavaisia, todella avoimia ja aidosti kiinnostuneita siitä, mitä nuorilla oli sanottavana. Mutta kun he yrittivät kysyä nuorilta konkreettisia parannusehdotuksia näiden nostamiin ongelmakohtiin, syntyi syvä hiljaisuus. Sanoin pariin otteeseen, että NYT on se tilaisuus vaikuttaa. Että NYT on syytä sanoa ääneen. Mutta ei. Hiljaisuus.

Edellisen kerran epätoivo tässä mittakaavassa iski helmikuussa ollessani vierailulla Saksassa. Tuolloin mukana oli muutaman kaupungin nuorisovaltuustot, jotka sitten suurta pettymystä ilmaisten narisivat, miten heiltä ei koskaan kysytä mitään. Siinä vaiheessa kollegallani Annalla (joka ei koskaan siis kiihdy) meni kuppi nurin, ja tukka täristen hän puolihuusi, että ei kukaan päättäjä tule nuoria kotoa hakemaan, vaan itsekin pitää olla aktiivinen. Miksi nuoret eivät ole valmiita avaamaan suutaan, kun sen paikka on? Tai miksi he odottavat, että joku tulee heitä hakemaan kädestä pitäen päättämisen äärelle?

Nuorilla on oikeus tulla kuulluksi heitä koskevassa päätöksenteossa. Senhän tiedämme. Sitä hoetaan joka tuutissa, itsekin teen niin. Samoin korostetaan oikea-aikaisen kuulemisen merkitystä ja päättäjien vastuuta. Mutta itseltänikin on jäänyt korostamatta, että ei tässä suinkaan tarvitse minkään osapuolen olla kädetön, odotella hiljaa ja sitten valittaa, kun ei olla kuultu. Eilen pohdin tosissani, olemmeko jo kattaneet teini-ikäisille niin valmiin pöydän, että heitä itseään ei enää kiinnosta ottaa kantaa tai osallistua kovaan ääneen omien oikeuksiensa puolustamiseen.

Olin itse nuorisovaltuustossa Kuopiossa silloin joskus kauan sitten. Silloin oli vielä selkeästi jotain, minkä eteen nähdä vaivaa. Meidän piti tosissaan mennä lautakuntaan esittelemään itse oma budjettimme ja perustelemaan, miksi sitä rahaa pitää saada. Muutama vuosi minun jälkeeni joku paikallinen valopää oli nuorisovaltuustoa esitellessään kertonut yleisölle, että: ”Nuva saa 50 000 euroa rahaa, ja se on ihan vitun vähän.” Kiitos tästä. Ei siinä istututtukaan kuin useammassa neuvottelussa, että sekin ”vähä” saatiin. Myös tämä kävi mielessäni eilen. Missä vaiheessa mahdollisuuksien luomisesta on tullut lusikalla syöttämistä ja kaikkeen toimintaan pettyneiden nuorten paijaamista?

On toki positiivisiakin esimerkkejä. Olen kerta toisensa jälkeen tavannut myös niitä nuoria, jotka herättävät minussa tunteen siitä, että tämän takia tätä työtä tehdään. Niiden hetkien ja niiden nuorten vuoksi olen jaksanut tätä osallisuuspuhetta jatkaa. Mutta jos kiinnostusta ei enää ole, ja jos kyky omien näkemysten perusteluun ja konkreettisten ehdotusten tekemiseen on vaihtunut pelkäksi valittamiseksi, kannattaako nuorten osallisuuteen syytää kymmeniä tuhansia euroja rahaa? After all, ehkä tässä asiassa pätee sama kuin aikuisväestössäkin: Melkein kolmannes kaikista on niitä, joita ei todellakaan voisi vähempää kiinnostaa. Makes me wonder…

Love, Sini

Synnyttänen lisätienestin toivossa!

Britanniassa kuohuu. Helsingin Sanomien mukaan paikallinen valtiovarainministeri Osborne on laskeskellut, että jos perheet, joissa toinen vanhemmista tienaa yli 50 000 euroa vuodessa, eivät saisikaan lapsilisää, valtio säästäisi vuosittain 1,1 miljardia euroa vuodessa. Aika huikea säästö. Tämä tietenkin aiheuttaa narinaa siitä, miten uudistus kohtelisi epätasa-arvoisesti lapsiperheitä sen mukaan, miten perheen tulot jakaantuvat vanhempien kesken. Ongelmallista on, että perheet, joissa molemmat vanhemmat tienaavat kumpikin vaikkapa 45 000 euroa, eivät menettäisi lapsilisiään. Sen sijaan, jos perheen vanhemmista vain toinen on töissä ja sattuu tienaamaan yli 50 000 euroa, perhe menettäisi lapsilisät. Tricky, tricky.

Itse en kannattaisi mallia tuollaisenaan, vaan ottaisin huomioon perheen yhteenlasketut tulot. Yksinhuoltajalle, joka tekee keskipalkalla duunia, 250 euroa kahdesta lapsesta saattaa olla merkittävä tekijä perheen kuukausittaisessa taloudessa. Mutta tarvitseeko perhe, jonka vanhempien yhteenlaskettu nettopalkka on vaikkapa 4000 euroa todella tuota etuutta? Tätä olisi syytä pohtia myös Suomessa.

Perimmäinen kysymys on se, mikä lapsilisän tarkoitus pohjimmiltaan on. Minun mielestäni lapsilisän tehtävä on tasata perheiden välisiä tuloeroja ja sitä kautta helpottaa pienituloisten perheiden ja vanhempien taloudellista tilannetta. Mikään perhe tuskin (toivottavasti…) hankkii lisää lapsia lisätienestin toivossa, eikä lapsilisän tehtävä ole mielestäni myöskään toimia palkkiona siitä, että on lapsia vaivautunut hankkimaan.

Tein pari vuotta sitten Kokoomuksen puoluekokoukseen aloitteen regressiivisestä lapsilisästä. Lyhyesti: ensimmäisestä lapsesta saisi siis enemmän lapsilisää kuin seuraavista lapsista. Tämä taas helpottaisi automaattisesti esimerkiksi opiskelijaperheiden asemaa, eikä heitä varten tarvitsisi enää luoda jälleen yhtä tukijärjestelmää. Lisäksi uudistettu lapsilisä vastaisi paremmin perheiden kulurakennetta, jossa ensimmäisen lapsen kohdalla tehdään usein suurimmat ja kalleimmat hankinnat. Puoluehallitus vastusti tuolloin aloitteen hyväksymistä, perustelunaan muun muassa lapsilisän kannustava elementti – lapsiluvun mukana kasvava etuus kun kannustaisi hankkimaan lisää lapsia. No, jos se niin tekisi, syntyvyys olisi Suomessa varsin erisuuruinen. Tämän järjestelmän myötä kasvavat valtion kulut voitaisiin ainakin osittain kattaa siten, että suurituloisille perheille ei lapsilisää maksettaisi.

En ole oikein koskaan ymmärtänyt, miksi tietyt etuudet ja sosiaalipoliittiset kysymykset ovat Suomessa niin suuria tabuja; niihin ei saa koskea. Totuus kuitenkin on, että pyrkimällä kohti yhä yksinkertaisempia malleja ja avaamalla uudestaan pöydän alle piilotettuja keskusteluja löydettäisiin mahdollisuuksia rakenneuudistuksiin, joita meidän yhteiskunnassamme kipeästi tarvittaisiin.

Love, Sini

p.s. Kevennyksenä kerrottaneen, että Loviisa ja Emmi olivat kerran laskeneet, että jos olisi 7 lapsen yksinhuoltaja, saisi kuukaudessa noin 4000 euroa käteen kaikenlaisten etuuksien muodossa. Siinä tapauksessa tienaaminen lapsilla olisi ehkä mahdollista – joskin 7 lasta myös syö huomattavasti enemmän kuin kaksi…