Järkytystä kerrakseen!

Hiljaiseloa blogissa on riittänyt tässä kuussa runsaasti. Edellisessä postauksessani kerroin lähteväni minibreikille Paulin kanssa Intiaan. Näin teimme. Se oli ehkä elämäni ahdistavin, silmiä avaavin ja avartavin matkakokemukseni toistaiseksi. Jatkuva kaduilla kasvoille lyövä köyhyys, lasten ja perheiden ahdinko ja vaaleaihoista ihmistä kohtaan olevat toiveet ja odotukset olivat hyvin ahdistavia kokemuksia ihmiselle, jonka edellinen matka suuntautui New Yorkiin ja joka ei ole koskaan ennen käynyt maassa, joka on – let’s face it – ihan oikea kehitysmaa.

Vaikka Intiassa oli monia asioita, jotka järkyttivät minua (en taida edes aloittaa kertomaan junareissusta New Delhin ja Agran välillä…), eniten olin shokissa siitä, mikä naisen asema edelleen siinä yhteiskunnassa on. Edelleen New Delhin kaduilla oli suuria valomainoksia, joissa oli kuva vastasyntyneestä ja teksti: ”Save a girl, save a life”. Oppaamme Agrassa kertoi meille, että 75 prosenttia hänen kuukausituloistaan uppoaa hänen neljän lapsensa koulutukseen. Tiedustellessani hänen lastensa ikää, hän vastasi: ”Poikani on 21-vuotias.”

Naisena – varsin itsenäisenä ja hyvin vahvasti länsimaisen tasa-arvokäsitykseen omaksuneena sellaisena – koin aluksi hieman huvittavana ja sitten ärsyttävänä sen, miten paikallisille tuntui olevan varsin omituista, että minä olin naisena ja omalla nimelläni tehnyt kaikki hotellivaraukset. Paulia kutsuttiin esimerkiksi eräässä hotellissamme koko ajan Mr. Korpiseksi (”How are you, mistö Koopinee?”), koska ei vaan ollut järkeenkäypää, että meillä oli eri sukunimet. Ensimmäinen kysymys joka paikassa oli, olemmeko naimisissa. Kun naureskellen vastasimme, että ei, emme ole, seuraava kysymys kuului: ”Aaa! Oletteko siis sisaruksia?” Oikea vastaus olisi varmaan ollut, että: ”Emme ole naimissa emmekä sisaruksia, mutta isäni on kyllä antanut luvan tälle matkalle.”

Ennen matkaa naureskelin työpaikan kahvihuoneessa, että pitäisiköhän minun pukeutua koko matka pitkiin housuihin ja pitkähihaiseen paitaan. Kollegani Elli sanoi, että pärjään varmasti, kunhan peitän polveni. Niin, polveni. Ja sääreni, nilkkani, niskani, tukkani ja kaulani. Rautatieasemalla Pauli pyysi minua peittämään itseni, kun paidassani tuntui olevan paikallisille turhan rietas kaula-aukko. Loppumatkasta itse asiassa opin ihan itse peittämään tukkani pyytämättä, koska jatkuva kännykkäkameroilla kuvaaminen alkoi käydä hermoille.

Upeinta matkassa oli ehdottomasti paikallinen tarjonta nähtävyyksissä. Taj Mahal kuuluu ehdottomasti hienoimpiin koskaan näkemiini paikkoihin – ja olihan se toki vuosipäivälle mitä loistavin matkakohdekin! Paulin kanssa pystyi suhteellisen luottavaisin mielin kulkemaan pitkin kujia ja basaareita, vaikka paikalliset huutelivatkin perään. Parasta matkaseuraa siis, vaikka reissu olikin monilta osin järkytys.

Love, Sini

Mainokset

2 thoughts on “Järkytystä kerrakseen!

  1. Ilmari sanoo:

    Kuulostaa aika hurjalta ja epärentouttavalta! Tuonkaltaisia matkakertomuksia kuullessa/lukiessa ihmettelen monesti sitä, miten vielä 2000-luvulla noinkin perinteisessä matkakohteessa paikalliset tuntuvat suhtautuvan länsimaisiin ihmisiin tapoineen kuin avaruuden alieneihin joita jotkut naapurin pikkuserkut ovat kuulemma joskus nähneet vilaukselta pimeässä ja joita säilytetään jossain sotilastukikohdassa jääkaapissa. Varsinkin jos kuvaamasi kaltaista suhtautumista saa osakseen esim. hotellien työntekijöiltä tai muilta matkailun kanssa tekemisissä olevilta.

    Tai ehkä kuvaamisella, töllistelyllä ja huutelulla ei ollut mitään tekemistä kulttuurierojen kanssa – satut vain olemaan katseita kääntävä nainen 😉

  2. Anna Ranki sanoo:

    Matkailu avartaa! Ja eriarvoisuuden näkeminen avartaa hurjasti, se on hienoa. Vaikka tämä maailman parantaminen on tosi rankkaa hommaa, kun mikään ei oikein tunnu etenevän ja muuttuvan, mutta ei sitä kannata lopettaa. Nyt kun olen lukenut siitä, miten vuosituhattavoitteiden saavuttamisessa on edetty näkyy osin positiivisiakin singnaaleita: esim. tyttöjen koulunkäynti on lisääntynyt todella paljon ja pienillä toimilla: wc tiloilla, naisopettajien määrällä jne. Ongelmia on edelleen siinä, että käyvätkö tytöt peruskoulun loppuun vai keskeyttävätkö eri syistä. Mutta eidistystä on tapahtunut onneksi! Eli kyllä se kannattaa.
    Kun aikanaan tasa-arvonäkökulmaan ruvettiin valtavirataistamaan sukupuolinäkökulmaan globaaleissa prosesseissa ja nämä asiat otettiin ns. vakavasti, niin muutosta alkoi tapahtua. Hitaasti, mutta varmasti.
    Sama efekti pitäisi tapahtua nuorisopolitiikan valtavirtaistamisessa globaalista. Maailman väestöstä noin puolet on alle 30-vee ja suurin osa heistä asuu kehittyvissä maissa.. Nuorten aseman parantamiseksi riittää siis hommaa. Vielä yksi mielenkiintoinen tilasto: Ungandassa väestästä 77% on alle 30-v ja 15-24v on työttömänä 85%…THINK ABOUT THAT! Maassa on nuroisopoliittinen ohjelma, mutta ei rahaa sen implementointiin.. Joten pitäisikö meidän tehdä jotain? Joo…

    ps. olipas vuodatus, joka pomppi tilanteesta toiseen…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: