Arkistot kuukauden mukaan: syyskuu 2010

Järkytystä kerrakseen!

Hiljaiseloa blogissa on riittänyt tässä kuussa runsaasti. Edellisessä postauksessani kerroin lähteväni minibreikille Paulin kanssa Intiaan. Näin teimme. Se oli ehkä elämäni ahdistavin, silmiä avaavin ja avartavin matkakokemukseni toistaiseksi. Jatkuva kaduilla kasvoille lyövä köyhyys, lasten ja perheiden ahdinko ja vaaleaihoista ihmistä kohtaan olevat toiveet ja odotukset olivat hyvin ahdistavia kokemuksia ihmiselle, jonka edellinen matka suuntautui New Yorkiin ja joka ei ole koskaan ennen käynyt maassa, joka on – let’s face it – ihan oikea kehitysmaa.

Vaikka Intiassa oli monia asioita, jotka järkyttivät minua (en taida edes aloittaa kertomaan junareissusta New Delhin ja Agran välillä…), eniten olin shokissa siitä, mikä naisen asema edelleen siinä yhteiskunnassa on. Edelleen New Delhin kaduilla oli suuria valomainoksia, joissa oli kuva vastasyntyneestä ja teksti: ”Save a girl, save a life”. Oppaamme Agrassa kertoi meille, että 75 prosenttia hänen kuukausituloistaan uppoaa hänen neljän lapsensa koulutukseen. Tiedustellessani hänen lastensa ikää, hän vastasi: ”Poikani on 21-vuotias.”

Naisena – varsin itsenäisenä ja hyvin vahvasti länsimaisen tasa-arvokäsitykseen omaksuneena sellaisena – koin aluksi hieman huvittavana ja sitten ärsyttävänä sen, miten paikallisille tuntui olevan varsin omituista, että minä olin naisena ja omalla nimelläni tehnyt kaikki hotellivaraukset. Paulia kutsuttiin esimerkiksi eräässä hotellissamme koko ajan Mr. Korpiseksi (”How are you, mistö Koopinee?”), koska ei vaan ollut järkeenkäypää, että meillä oli eri sukunimet. Ensimmäinen kysymys joka paikassa oli, olemmeko naimisissa. Kun naureskellen vastasimme, että ei, emme ole, seuraava kysymys kuului: ”Aaa! Oletteko siis sisaruksia?” Oikea vastaus olisi varmaan ollut, että: ”Emme ole naimissa emmekä sisaruksia, mutta isäni on kyllä antanut luvan tälle matkalle.”

Ennen matkaa naureskelin työpaikan kahvihuoneessa, että pitäisiköhän minun pukeutua koko matka pitkiin housuihin ja pitkähihaiseen paitaan. Kollegani Elli sanoi, että pärjään varmasti, kunhan peitän polveni. Niin, polveni. Ja sääreni, nilkkani, niskani, tukkani ja kaulani. Rautatieasemalla Pauli pyysi minua peittämään itseni, kun paidassani tuntui olevan paikallisille turhan rietas kaula-aukko. Loppumatkasta itse asiassa opin ihan itse peittämään tukkani pyytämättä, koska jatkuva kännykkäkameroilla kuvaaminen alkoi käydä hermoille.

Upeinta matkassa oli ehdottomasti paikallinen tarjonta nähtävyyksissä. Taj Mahal kuuluu ehdottomasti hienoimpiin koskaan näkemiini paikkoihin – ja olihan se toki vuosipäivälle mitä loistavin matkakohdekin! Paulin kanssa pystyi suhteellisen luottavaisin mielin kulkemaan pitkin kujia ja basaareita, vaikka paikalliset huutelivatkin perään. Parasta matkaseuraa siis, vaikka reissu olikin monilta osin järkytys.

Love, Sini

Mainokset

Intiassa kuukin on kuumempi!

Tänään on syyskuun ensimmäinen päivä. Se tarkoittaa tänä vuonna kahta asiaa:

1. Aloitamme tänään Paulin kanssa neljän päivän Intia-seikkailun.
2. Ensimmäinen vuosi mieltä avartavaa seurustelua on takana!

Jälkimmäisen kunniaksi teemme lyhyen, mutta sitäkin romanttisemman (BBC:n sääennusteen mukana luvassa on ”heavy rain shower” 30 asteen lämmössä!!) reissun Intiaan. Ohjelmassa on muun muassa Intian luotettavan junainfrastruktuurin tutkiminen sekä Taj Mahalin katseleminen. Vaikka suhtautumiseni olikin skeptinen räjähtämiseen asti, odotan silti pientä taukoa arkeen. Koska se, että on vuoden tykännyt toisesta ihan maailman eniten, on ehdottomasti juhlimisen arvoinen asia!

Intiasta mulle tulee ikuisesti mieleen ensimmäisenä tämä hahhah-hauska pätkä Youtubesta. Siis en suinkaan yritä vihjata, että intia olisi jotenkin kielenä hauska. Mutta silti.

Namaste!

Love, Sini