Arkistot kuukauden mukaan: elokuu 2010

Asiaa seksistä

Muistatteko, kun rakastelitte jonkun kanssa ensimmäisen kerran? Tai kun aloitte ensimmäisiä kertoja suunnittelemaan seksuaalisen suhteen aloittamista jonkun kanssa? Tai kun ensimmäisiä kertoja kuulitte muiden ihmisten kokemuksista tällä saralla? Kenen kanssa kävitte seksuaalisuuteen ja seksiin liittyviä keskusteluita? Äidin? Ehkä. Isän? No, kohdallani harvemmin. Terveydenhoitajan? Varmaan, jos olisin vaivatta päässyt vastaanotolle. Kyllä minun ja usean ystäväni kohdalla nämä asiat puitiin enemmän tai vähemmän frendien kanssa koulun pihalla tai kotibileissä.

Osallistuin tänään mielenkiintoisille luennoille, jotka pidettiin Väestöliiton Nuorten seksuaaliterveysverkoston ensimmäisen verkostokokoontumisen yhteydessä. THL:n seksuaali- ja lisääntymisterveyden osaston päällikkö Maija Ritamo ja Väestöliiton seksuaaliterveysklinikan ylilääkäri Dan Apter kertoivat paitsi suomalaisnuorten seksuaaliterveyden historiasta myös sen nykytilasta. Hälyttävin havainto mielestäni koko luentojen ajalta oli se, että ammattiin opiskelevien nuorten tiedot ja tilastot vaikkapa suojaamattomien yhdyntöjen osalta olivat pohjaluokkaa. Esimerkiksi kolmannes ammattioppilaitoksen pojista ei THL:n kouluterveyskyselyn mukaan tiennyt, että tyttö (nainen) voi tulla raskaaksi jo ensimmäisestä yhdynnästä. Joku neropatti Helsingin kaupungin koululääkäreiden keskuudesta totesi, että tämähän johtuu siitä, että amiksia ei vaan kiinnosta itsestään huolehtiminen yhtä paljon kuin lukiolaisia. Että peruskoulusta kaikkein heikoin aines hakeutuu ammattioppilaitoksiin ja voilá! Näin on kasassa seksuaaliterveydellinen katastrofi. Onneksi joku tajusi muistuttaa, että jo tänä vuonna esimerkiksi Espoossa oli vaikeampaa päästä sisälle amikseen kuin lukioon. Itse ajattelisin, että heikko tietämys seksuaaliterveyden edistämisestä on jotenkin kytköksissä siihen, että siinä missä lukiolaiset voivat opiskella terveystietoa useamman kurssin, amiksilla terveystietoa on vain yksi opintoviikko. THL:n Ritamo toi myöskin esille, että erityisesti ammatillisessa opiskelevilla on kokemus siitä, että ajan varaaminen terveydenhoitajalle tai koululääkärille seksuaaliterveysasioissa on vaikeaa.

Osallistuin kesällä 2009 Brysselissä nuorten terveyttä käsitelleeseen komission seminaariin, jossa WAGGGS esitteli erästä hankettaan, jossa tytöille annetaan erityistä koulutusta seksuaaliterveydestä ja seksiin liittyvistä faktoista, jotta he voivat tarvittaessa toimia vertaisryhmissään arjen asiantuntijoina. Usein nimittäin tytöt – ja pojatkin – keskustelevat näistä asioista mieluummin vertaisten kuin tuntemattomien asiantuntijoiden kanssa. Tällöin toivottavaa on, että ”faktat” muuttuisivat faktoiksi – ja että ainakin joku kaveriporukasta tietäisi edes, mistä apua ja lisätietoa saa.

Ehdotin Väestöliiton verkostotapaamisessa, että Väestöliitto ottaisi yhteyttä esimerkiksi toisen asteen opiskelijajärjestöihin, joiden kanssa jotain vastaavanlaista kampanjaa tai hanketta voisi harkita ja siten antaa vastine selkeään ammatillisten oppilaitosten haasteeseen tällä saralla. Esitykseni sai osakseen nyökkäilyä, mutta myös vastustavan puheenvuoron, jonka mukaan nämä faktat kuullaan mieluiten asiantuntijalta eikä ”sieltä täältä” vertaisilta. Toki, tämä on ideaalitilanne. Mutta jos uunituoreet tutkimustulokset osoittavat, että sen asiantuntijan luokse on vaikea hakeutua syystä tai toisesta, voisiko vertaisilta kuitenkin saada rohkaisua tai edes alkeellisia neuvoja? Jos tästä on hyviä kokemuksia muualta, ehkä tämä olisi pohtimisen arvoista myös meillä?

Toinen shokki minulle oli, että ammattiin opiskelevista tytöistä 60% oli kohdannut samaisen kouluterveyskyselyn mukaan seksuaalista häirintää. Lukiolaistyttöjen kohdalla tilanne ei ollut ihan näin paha, mutta heistäkin puolet oli joutunut kertomansa mukaan seksuaalisen häirinnän uhriksi. Välitön huoli nousi siitä, onko nuorille riittävästi tietoa siitä, mitä seksuaalinen häirintä (ja/tai väkivalta) on ja mihin voi ottaa yhteyttä sitä kohdatessaan? Myös tässä vertaisryhmien mielipidejohtajien tavoittaminen olisi mielestäni tärkeää. Siinä tilanteessa, kun joku tulee ehdottelemaan sopimattomia, mikään ei ole niin mahtava tuki kuin hyvä ystävä, joka auttaa ymmärtämään, ettei kaikkea tarvitse sietää ja joka myös kannustaa hakeutumaan avun luokse. Mutta honestly. Jos yli puolet toisella asteella opiskelevista tytöistä kokee seksuaalista häirintää, luulisi vähintäänkin opetus- ja oppilashuoltohenkilökunnan aktivoituvan viimeistään nyt.

Ja tytöt: Läppä on läppä vain niin kauan, kun se on kaikkien osapuolten mielestä hauska.

Love, Sini

Mainokset

Joko tai -toimintaa?

Vihreän langan Noora Jussila pohti eilen verkossa julkaistussa artikkelissaan opiskelijajärjestöjen johtajien poliittista suuntautumista nyt ja menneisyydessä. Juttu oli otsikoitu raflaavasti ”Porvarien valta opiskelijajärjestöissä hiipui”. Ajatuksena oli, että kokoomuslaisia johtajia ei enää opiskelijajärjestöissä ole, tosin ainoastaan kolmen esimerkkijärjestön (Suomen Lukiolaisten Liitto, Eurooppanuoret ja Samok) kautta. Tekstissä kerrottiin, miten esimerkiksi entiset SLL:n puheenjohtajat ovat rekrytoituneet Kokoomuksen leipiin, kun taas nykyisellä puheenjohtajalla tällaista suunnitelmaa ei ole.

Itselleni jutusta jäi vahvasti sellainen olo, että oikeastaan opiskelijajärjestöjen johdossa tärkeämpää kuin itse järjestön missio, on ollut puoluekirja. Näin en kuitenkaan usko tilanteen olevan. Sitä, mihin puolueisiin entiset puheenjohtajat mistäkin järjestöstä ovat suuntautuneet pj-uransa jälkeen, tuskin voi kieltää. En jaksa uskoa, että nuorisojärjestön johtaminen on joko tai -toimintaa, jossa keskitytään joko pelkästään kyseisen järjestön toimintaan tai sitten vähintäänkin pyritään rekrytoimaan koko jäsenpohja jonkun puolueen leipiin. En myöskään usko, että vaikkapa vihreä Matti Korpi on huono johtaja kokoomuslaisen ja demarin mielestä Eurooppanuorille, jos ja kun kyseiseen järjestöön on perinteisesti lähdetty toimimaan juuri myönteisen EU-asenteen vuoksi.

Joissakin järjestöissä olen jopa havainnut pientä ylireagointia puoluekirjoja kohtaan. Puheenjohtajat, puheenjohtajistoon tai liittohallitukseen pyrkineet ovat saattaneet luopua jäsenkirjoistaan päästäkseen johtopaikoille ja johtaakseen ”uskottavammin” puoluepoliittisesti sitoutumatonta järjestöä. Eikö kuitenkin ole niin, että puoluekirjaa olennaisempia ovat aina ihmisten arvot – niitä ei toivottavasti osteta puoluejäsenyyden mukana. (Positiivista olisi, että arvot olisivat olemassa jo ennen puolueeseen liittymistä…) Pelkkä puoluekirjasta luopuminen tuskin tekee kenestäkään vähemmän vasemmistolaista, alkiolaista tai oikeistolaista.
Erityisen tekopyhää tästä toiminnasta tulee silloin, kun puoluekirjastaan luopunut on mukana järjestössä, joka itse vaatii yhteiskunnallisen opetuksen tai toiminnan lisäämistä vaikkapa koulujen tai kunnan nuorisotoimen sisällä. Antaa mielestäni vääränlaisen signaalin pelätä itse puolueeseen sitoutuneita ihmisiä samalla, kun vaatii puolueista opettamista oppilaitoksiin tai niiden kohtaamista vaikuttajaryhmien toiminnassa.

Myönnän kuitenkin, että aina välillä tapaa myös sellaista toimintaa, jossa puoluejäsenyyttä pidetään substanssiosaamista merkittävämpänä tekijänä, kun luottamushenkilöitä tai työntekijöitä valitaan. Silloin on syytä kysyä, miten puhdas on valitsijoiden ja kaiken maailman lobbareiden käsitys järjestöjen toimintakulttuurista. Jos ihmisiä valitaan poliittisin perustein, silloin myös järjestön on syytä olla aidosti ja rehellisesti poliittinen sellainen. Mutta oh well, tämä on toki vain minun nöyrä mielipiteeni.

Love, Sini

Who’s to blame?

Olin viime viikolla puhumassa Osku ry:n joka vuosi pidettävällä aktiivien koulutusleirillä OsCampilla. Tänä vuonna OsCamp pidettiin Ylöjärven kreisi-idyllisissä maisemissa järven rannalla. Pitäessäni viimeistä puheenvuoroani kuulijat, keski-iältään suurinpiirtein 18-vuotiaan luokkaa, kysyivät kuulunko johonkin ammattiyhdistykseen. Ei, en kuulu. Enkä ole varma, haluanko kuuluakaan.

On varmasti totta, että niinä aikoina, kun työntekijä on todella ollut merkittävästi nykyistä heikommassa asemassa, ammattiyhdistysliikkeellä on ollut oikea missio. Nykyiset edut, joista itsekin nautin – kuten vuosilomat ja lomakorvaukset – ovat ay-liikkeen meille aikoinaan taistelemia. Tänä päivänä vastakkainasettelu työntekijän ja työnantajan välillä ei kuitenkaan ole enää yhtä raju kuin ennen. Itse olen lähinnä naama vihastuksesta punaisena seurannut sellaisten tahojen toimintaa kuin vaikkapa AKT. Kun ahtaajat vaativat omaan tärkeään tehtäväänsäkin suhteutettuna kohtuuttomia etuuksia, ei minulta herunut tippaakaan sympatiaa. Missä ovat esimerkiksi alaluokkien opettajien palkankorotukset? Eivätkö he tee tulevaisuuden kannalta keskeistä työtä? Eivätkö he ole opiskelleet huomattavasti pidemmän ajan toteuttaakseen tehtäväänsä ja siten ansainneet arvoisensa palkkauksen?

Naisten ja miesten välisistä palkkaeroista on keskusteltu vaikka kuinka pitkään. Miehen euro on naisen 80 senttiä, ja sitä rataa. En usko sukupuolten välisten palkkaerojen johtuvan siitä, että samasta työstä maksettaisiin miehille ja naisille erisuuruista palkkaa. Miehet ovat perinteisesti tehneet viennin kannalta keskeisiä töitä, kuten duunia paperitehtaissa tai juurikin ahtaajina. Miesten alat ovat myöskin olleet niitä, joilla on ollut raudanluja edunvalvonta. Kukapa ei olisi kuullut paperitehtaiden lakkoilijoista? Kun työnantaja ei ole taipunut esitettyihin vaatimuksiin, työntekijät ovat menneet lakkoon. Jotta Suomen vienti pysyisi jaloillaan, vaatimuksiin on ollut pakko myöntyä. Naisvaltaisilla aloilla nyt ei ole suurempia lakkoja (ehkä Tehyn tempausta lukuunottamatta) nähty, vaikka se olisikin koulutustasoon ja työhön nähden oikeutettua.

Suomessa palkat ovat nousseet prosentuaalisesti enemmän kuin muissa Euroopan unionin maissa – työn tuottavuus ei kuitenkaan ole kasvanut samassa tahdissa. Kun samasta tuloksesta joudutaan maksamaan entistä enemmän palkkaa, on tulokseen päästävä pienemmillä henkilöstöresursseilla. Suomeksi siis: Työn määrä per työntekijä kasvaa, kun alati kasvavien palkkojen vuoksi ei ole varaa palkata lisää henkilöstöä. Ei siis ihme, että vaikka taloudellista hyvää on enemmän kuin koskaan, hyvinvointi ei kuitenkaan lisäänny. Ja ei, en sano, että jo ennestään huonopalkkaisille olisi maksettava entistäkin huonompaa palkkaa. Mutta ehkä pieni palkkamaltti tekisi hyvää? En myöskään sano, että mikäli työntekijää oikeasti sorretaan, työtaistelutoimenpiteitä ei tulisi sallia. Mutta tuliko esimerkiksi AKT:n tapauksessa liioiteltua?

Ammattiyhdistykset toki tarjoavat jäsenilleen myös muita palveluita kuin työtaistelutoimenpiteitä. Esimerkiksi juridinen apu on tärkeä palvelu. En kuitenkaan näe, että ay-liikettä tarvittaisiin niiden ylläpitämiseksi. Yleinen työttömyyskassa, jolla ei ole mitään poliittista aatetta riippakivenään, voisi aivan hyvin tarjota näitä palveluita osana toimintaansa. Ammattilaisten järjestäytyminen on valitettavasti kuitenkin Suomessa vielä sellainen tabu, että todellista keskustelua sen tarpeellisuudesta ei ole vielä uskallettu aloittaa. Ehkä joskus tulevaisuudessa?

Love, Sini

Vanhaa kunnon konsujen hapatusta!

Ilta-Sanomat uutisoi tänään siitä, miten homoparien rukoushetkistä on tehty kantelu Kajaanin kirkkovaltuuston jäsenen toimesta. Kyseinen seurakunta oli kesäkuussa päättänyt, että parisuhteensa rekisteröineiden puolesta on ihan okei rukoilla joko yksityisesti tai yhteisöllisesti. Ei siis varsinaisesti mitään sellaista toimintaa, että se olisi keneltäkään seurakunnan jäseneltä pois. Vai mitä, kantelun tekijä Maija Laakso?

Väärin. Laakson mukaan Raamattu kieltää kaiken homoseksuaalisuuden, joten kirkko ei voi millään tavoin tukea homojen toimintaa, edes rukoilemalla heidän puolestaan. Varsinaista kristillistä solidaarisuutta! Laakso laskee rukoushetket homojen ”toiminnan” myötävaikuttamiseksi. Kyllä, koska jos kirkko ei rukoile homoseksuaalien puolesta, heidän toimintansa on mennyttä lopullisesti. Doomed, I’m telling you!

Raamatussa kielletään asia jos toinenkin. En ole oikein koskaan ymmärtänyt, miksi fundamentalistit tulkitsevat Raamatun sanaa kirjaimellisesti vain tietyissä asioissa, kun taas toisissa ollaan liberaalimpia (hups, käytinkö sitä sanaa?!). En ole esimerkiksi koskaan tavannut homoutta Raamatun perusteella kavahtanutta ihmistä, joka olisi valmis vaikkapa raahaamaan aviorikoksen tehneet torille kivitettäviksi. Ei luulisi olevan keneltäkään pois, jos homot – joilla käsittääkseni on samanlainen oikeus kuulua kirkkoon kuin heteroillakin – saavat seurakunnissa samanlaista kohtelua kuin muutkin. Onko minulla esimerkiksi suurempi oikeus pyytää parisuhteelleni siunausta, koska makuuhuoneessa vieressäni nukkuu mies eikä nainen? Jollain tavoin voin vielä ymmärtää sen, että homoparien siunaamiseksi ei ole kirkossa omaa kaavaa, mutta jos rukoileminenkin heidän puolestaan lopetetaan, minä suuntaan tekemään omasta kirkkoon kuulumisestani lopun. Huh.

Love, Sini

Samson ja muuta kesäistä

Kesäloma! Ensimmäinen viikko kului nukkuessa ja kirjojen parissa. Univelkaa, uupumusta, oli melkoisesti ja se näkyi kaksi kertaa normaalia pidemmissä yöunissa. Porissa paistoi aurinko. Siellä kohtasin monta pettymystä, mutta mikään ei lämmitä kuten suuri hintin syli. Kortin pelaaminen mummin kanssa oli rentouttava kokemus. Nauroin pitkästä aikaa kolme päivää putkeen ja aloin jo etukäteen ikävöidä, ikään kuin mummi olisi lähdössä pois lähiaikoina. Jälleennäkeminen viikon eron jälkeen hymyilytti sekä minua että PeeKoota. Tänään kävin hyvän keskustelun sosiaalipolitiikasta ja se sai minut pitämään Marttisesta.

Ja sitten Regina ja Reginan Samson.

Palaan asiallisten asioiden kanssa taas pian!

Love, Sini