Arkistot kuukauden mukaan: maaliskuu 2010

Keskinäinen kunnioitus. Woot?

Opetusministeriöstä kajahti tänään, mutta tällä kertaa tavalla, josta nuorisojärjestötkin tykkäävät. Nimittäin ministeri Wallinin allekirjoittamat valtionapupäätökset tulivat viimein. Toistaiseksi viimeisen kerran niissä oli jotain, mikä kosketti minua. Viimeisen kerran tekemääni avustushakemukseen vastattiin, ja oikein messevällä tavalla vastattiinkin. Suomen Nuorisovaltuustojen Liitto – Nuva ry kasvatti jälleen valtionapuaan kohtuullisella potilla – kasvua oli 90 000 eurosta 115 000 euroon, mikä on tässä taloudellisessa tilanteessa varsin hyvin. Viimeisen kerran sain röyhistää rintaani hyvin tehdystä työstä, joka on johtanut pienen järjestön kasvun keskisuureksi, aina sadan tonnin kerhoon asti.

Niin, työstä siinä oli kyse. Muuan Kokoomusnuorten pääsihteeri totesi viime viikolla Nuva ry:n toiminnasta ilkeästi, että mikäli käyttää puoluekorttia avustushakemuksissa, on sitä syytä käyttää myös päätöksiä tehdessä. Aula viittasi tällä ilmeisesti siihen, että minä olen kokoomuslainen ja siihen, että Nuva ry ei ole aina äänestänyt Kokoomusnuorten edun mukaisesti, esimerkiksi kahdessa viimeisessä Allianssi ry:n syyskokouksessa. Kerrottakoon vielä tässä kaikille yhteisesti, että en tunne yhtäkään kokoomuslaista arviointi- ja avustustoimikunnan (valtionapuesitysten tekijä, siis) jäsentä, enkä siten ole myöskään käyttänyt ”suhteitani” hyväksi. En myöskään koe, että vaikka olen kokoomuslainen, minun pitäisi äänestää johtamani puoluepoliittisesti sitoutumattoman nuorisojärjestön edun vastaisesti vain siksi, että joku toinen kokoomuslainen saisi hallituspaikan tai joku Kokoomusnuorten kannattama ehdokas menisi läpi. En kokisi silloin toimivani moraalisesti oikein, sillä aikoinaan minut valittiin Nuva ry:n johtoon kokoomuslaisuudestani huolimatta, ei sen vuoksi.

En voi kerta kaikkiaan ymmärtää sitä solidaarisuuden ja kunnioituksen puutetta, joka nuorisojärjestökentällä vallitsee. Kaikkein ahdistavimmaksi koin järjestöjohtajana erityisesti eräänkin keskustoimiston johdon tarpeen käskyttää, uhkailla ja vähätellä sitä toimintaa, mitä meidän järjestömme teki ja tekee edelleen yhteiskunnallisesti aktiivisten nuorten parissa. Onko tosiaan niin, että tällä kentällä on varaa kusta toisen muroihin, kun nuorisovaltuustovaikuttaminen ja puoluepolitiikka ovat selkeässä jatkumossa suhteessa toisiinsa? Onko todella varaa kertoa ympäriinsä, miten toisen jäsenlehti on vitsi tai miten toisen toiminnalle naureskellaan, kun faktisesti yhteistyössä on vain voitettavaa? Mainittakoon tässä myös sen enempää kehuskelematta, että jos Nuva ry todella olisi järjestönä sellainen vitsi, kuin jotkut oman elämänsä poliittiset johtajat paasaavat sen olevan, valtionapukasvu tuskin olisi vuodesta 2007 vuoteen 2010 niinkään paljoa kuin se nyt on – 83 000 euroa. Minusta siinä on jo aihetta edes jonkinlaiseen arvostukseen, jos vaikka ei toistemme parhaita ystäviä poliittisten linjaeroavaisuuksien vuoksi satuttaisikaan olemaan.

Parasta onnea kuitenkin Suomen Nuorisovaltuustojen Liitolle – käyttäkää uusi, parempi taloustilanne hyödyksi. Niin että riittää kateellisilla vielä vuosienkin päästä aukomisen aihetta.

Love, Sini

Mainokset

Korvataan Vanhanen kakkosnelosella…

…ja muut kootut hyvät ideat. Löysin sellaisia sattumalta mielikuvitusta kutkuttavalta ”Yksikin idea…”-sivustolta, jonne kävin tietenkin laittamassa omia ajatuksiani. Voitte huviksenne arvata, mikä niistä oli tämän nimenomaisen liberaalin homostelijan (Yritin tähän väliin löytää Jaakon kuvaa, mutta en löytänyt. Wonder why.) luomus.

Itsehän tietenkin haluaisin korvata Vanhasen laudalla. Ainoa ero nykyiseen lienee se, että lauta ei juo maitoa tai syö uuniperunaa kera pihvin.

Love, Sini

Top 3: Naisena olemisen ihanuus

Olen tutustunut viimeisen vuoden aikana uusiin upeisiin ihmisiin, joista on hyvää vauhtia tulossa hienoja ystäviäni. Yksi näistä tuttavuuksista on Ilona, kätilöksi opiskeleva…hmmm…”avoin” nuori nainen, jolla on aina cooleja synnytystarinoita kerrottavana. Ilonan uusin aluevaltaus on episiotomian vaatiminen myös miehille. Asia 1: Älkää tehkö samaa virhettä ja googlettako kyseistä sanaa, koska kuvahaun tulos ei ole kaunis. Asia 2: Ilonan virittelemä keskustelu näin kansainvälisenä naistenpäivänä herätti minut pohtimaan, että jos kerran varalleni on kaavailtu kaikenlaisten paikkojen leikkelyä, mikä sitten on hienointa naisena elämisessä. Seuraa siis: TOP 3-LISTA!

1. Prinsessapäivät
Kun eteen tulee juhla jos toinenkin tässä elämän varrella, on hienoa pystyä varioimaan omaa asuaan muutenkin kuin solmion värin verran. Päkiöiden tuhoaminen korkokengillä kivan asennon ja kauniiden säärten vuoksi on aina sen arvoista. Myös miesten huomion kohteena oleminen on toisinaan kivaa – etenkin kun tiedämme, että miesten huomion piiriin mahtuu yksi asia kerrallaan. Mistä pääsemme seuraavaan aiheeseen!

2. Kyvykkyys jakaa huomiota Olen elämäni aikana asunut samassa talossa riittävän usean miehen kanssa voidakseni todeta, että kyllä. On aivan totta ja oikeutettua väittää, että miehet eivät pysty keskittymään kuin yhteen asiaan kerrallaan. Kun miesten huomio kiinnittyy vain joko mainoksiin tai naiseen tai joko tietokoneeseen tai kysymykseen vastaamiseen (tai sen kuuntelemiseen…), on upeaa päästä välillä keskustelemaan naispuolisten ystävien kanssa, joiden keskusteleminen ei pysähdy tekstiviestin lukemiseen tai punaviinin maksamiseen.

3. Lupa nauttia hömpästä Jos olisin mies, rakkauttani Greyn Anatomiaa tai Täydellisiä naisia kohtaan paheksuttaisiin. Tiedän sen siitä, että eräskin mies tunsi jokaiset Greyn Anatomian juonenkäänteet, mutta perusteli sitä ainoastaan sillä, että on joskus seurustellut naisen kanssa. Yeah right. Meillä naisilla on taito saada miehet tekemään monia asioita, mutta Derekin ja Meredithin suhteen seuraaminen ei kuulu niihin.

Lopuksi haluan vielä jakaa teidän ihanien naisten kanssa viestin, jonka sain huikealta kollegaltani Panulta: ”Onnea, nainen! Juhlin koko päivän jalkojesi väliin pantuja asioita!”

Love, Sini

Meitä viedään kuin pässiä narussa

Olen taas vaihteeksi viettänyt enemmän aikaa yliopistolla. Proseminaari ja pakolliset valtio-opin peruskurssin harjoitukset vaativat läsnäoloani – ja olenpa myös nauttinut omista akateemisista piireistäni. Muutama viikko takaperin keskustelin proseminaarissa kanssani istuvan opiskelijakollegan kanssa siitä, ovatko opintomme relevantteja enää viiden vuoden päästä. Tai edes kahden vuoden päästä. Sanoin, että vaikka teen jo nyt opiskellessani oman alani töitä, en ole saanut yliopistosta mitään sellaisia tietoja, jotka olisivat hyödyttäneet minua työelämässä. Varsinkin, kun opetussuunnitelmassa oleva kirjallisuus on jo nyt tiedoiltaan vanhentunutta.

Vajaa vuosi sitten keväällä istuin vielä valtio-opin valmennuskurssilla Turussa. (Oli muuten hyvä valmennuskurssi, kaikki Turkuun valtio-oppia opiskelemaan halajavat: Tutustukaa P-Klubiin!) Kun ensimmäisellä tunnilla valmennuskurssimaikkamme tiedusteli, mitä aiomme isona tehdä – jos ja kun meistä tulee yhteiskuntatieteiden maistereita – suurin osa kertoi haaveilevansa diplomaatin urasta, kavaku-ohjelmasta tai kansanedustajan pestistä. Eikä siinä mitään, unelmia on oltava. Mutta en voinut olla pohtimatta, luodaanko meille jo varhaisessa vaiheessa epärealistisia odotuksia siitä, mitkä tosiasialliset työmarkkinat akateemikoille ovat – jonkun kun on tehtävä myös paperin pyörittämistä ja politiikkaohjelmien kirjoittamista, eikä kaikista meistä voi tulla coolien ilmiöiden tutkijoita tai niitä diplomaatteja. Monelle käy jopa niin, että puolueiden ohjelmista tai Lissabonin sopimuksesta kirjoitetun gradun jälkeen päädytään töihin vaatekauppaan tai Alepan kassalle. Eikä siinäkään mitään, jonkun sekin on tehtävä. Mutta miksi käydä kuusi vuotta yliopistossa opiskelemassa alaa, jonka työllistymisnäkymät eivät ole parhaat mahdolliset? Tai miksi opiskella kuusi vuotta vain sitä, ”mikä on kivaa ja kiinnostavaa” välittämättä oikeastaan tulevaisuudesta? (Ystävät. Jos valmistutte pääaineena naistutkimus ja sivuaineena seemiläiset kielet, ette voi odottaa tulevaisuudelta valtavia tai perätä yhteiskunnan vastuuta teidän elättämisestänne.)

No, ongelma lienee samankaltainen myös muualla kuin yliopistossa. Olemme työpaikallamme kollegoiden kanssa havainneet, että useinkaan ammattikorkeakoulussa yhteisöpedagogeiksi (hieno sana nuoriso-ohjaajalle, nuorisotyöntekijälle) opiskelevat ja nuorisoalalle suuntaavat eivät näe tulevaisuuttaan perusnuorisotyön parissa. Tämä ei tokikaan ole heidän oma vikansa, koska itse kyseisissä opinnoissa polviaan myöten muinoin ollut ystäväni sanoi, että se on se lähtöajatus, mitä humanistisessa ammattikorkeakoulussa heille taotaan: ”Te ette mene töihin nuorisotiloille.” Mutta edes siellä siistejä sisätöitä ei ole tarjolla kaikille.

Olen pohtinut jo pitkään sitä, onko yhteiskunta pettänyt meidät opintojaan hiessä työstävät nuoret aikuiset. Eikö ole niin, että jos vuosittain vaikkapa Tampereen ja Turun yliopistoihin otetaan noin 40 opiskelijaa valtio-oppia opiskelemaan, on se myös lupaus siitä, että työpaikkoja löytyy? Vaikka varsinkaan yliopistossa kukaan ei tule kädestä taluttamaan järkevien opintokokonaisuuksien äärelle, vaan siitä on huolehdittava itse, en voi olla kysymättä, että kenen on vastuu, jos 40 vuosittain valmistuvalle yhteiskuntatieteiden maisterille ei löydy töitä? 11.2.2010 ilmestyneessä Journalistissa muuan kuvatoimittaja pohtii media-alan tulevaisuutta seuraavanlaisesti: ”On kieltämättä outoa lukea Hesarin työelämäsivuja, kun en löydä sieltä yhtään paikkaa, johon voisin hakea, mutta seuraavilla koulutussivuilla joka neljäs ilmoitus on media-alalle.” Jo valmiiksi petettyjä lupauksia? No shit.

Love, Sini