Arkistot kuukauden mukaan: marraskuu 2009

Hurrah!

Tänä sunnuntaina juhlittiin adventtia – siis jouluun ei enää oikeasti ole kovinkaan pitkä aika! Hurrah!

Sen kunniaksi jaan teidän kanssanne nyt ehkä hienoimman joululaulun ever – not…

Love, Sini

What’s the point!?

Jo tovin minulla on ollut identiteettikriisi. Onko niissä asioissa, joita teen, mitään järkeä? Mitä oikeasti haluan isona tehdä? Ja mitä se tarkoittaa, että on iso? Onko sitä vasta viiden vuoden päästä, vai onko sitä jo nyt? Lisäksi olen jo pidempään pohtinut sitä, onko tässä nykyisessä elämäntyylissä ja yhteiskunnassa jotain niin perustavanlaatuisesti väärin, että yhä harvempi meistä voi elää juuri sellaista elämää kuin haluaa – ellei sitten halua nimenomaan juosta stressissä elämänvaiheesta toiseen ja todeta kymmenen vuoden päästä, miten elämän parhaat vuodet ovat menneet suorittamiseen. And for what?

Tänä aamuna nämä kysymykset pyörivät päässä yhä enemmän kävellessäni tenttisalista pois. Olin juuri vastaillut tenttikysymyksiin, joissa mitattiin lähinnä sitä, miten hyvin yksittäisiä asioita muisti. Opiskelen Tampereen yliopistossa, missä joka toisella luennolla peräänkuulutetaan yhteiskuntakriittisyyttä. Luemme tenttikirjoja, joissa sanotaan suoraan, että sillä tiedolla, jota tänä päivänä opiskelemme, ei välttämättä ole minkäänlaista relevanssia enää ylihuomenna. Ja silti, silti kysymykset Euroopan Unionista liittyvät siihen, millaisia EU:n lait ovat. Miksei meiltä kysytä sitä, millaisia ongelmia EU:n lainsäädäntöön meidän mielestämme liittyy? Tai sitten meiltä kysytään niistä ajatuksista, joita Temmeksellä on ollut vuonna 2003 julkishallinnon tulevaisuuden haasteista sen sijaan, että sitä asiaa kysyttäisiin meiltä. Itse kokisin huomattavasti haastavammaksi sen, että meille annettaisiin faktatietoja, joiden pohjalta muodostaa omat mielipiteet – ja että sitä myös vaadittaisiin.

Ulkoa opettelu ei luo uutta. Yhteiskuntakriittisyyden perään huutaminen ei luo uutta, ellei tyhjää kritiikkiä ja huutelua korvata oikeilla toimenpide-ehdotuksilla. Yritykset ovat täynnä pahuutta ja päättäjät korruptoituneita, mutta mikä on vaihtoehto? Entä minkälaista tulevaisuutta Suomelle ollaan luomassa, jos korkeakouluopiskelijoiden opintosuoritukset ja tutkinnot ovat pikalukutaidon ja ”ykkönenkin on numero”-ajattelun tulosta? Minusta nykyinen tapa ajatella koulutusta ja sen merkitystä pitäisi räjäyttää taivaan tuuliin ja lähteä pohtimaan vaikkapa tuntikehyksiä tai tutkintovaatimuksia kokonaan puhtaalta pöydältä.

Hätkähdyttävin ja briljantein ajatus suomalaisesta koulutusjärjestelmästä pitkään aikaan tuli Georg Henrik Wreden suusta, kun hän oli vastaamassa nuorisovaltuutettujen kysymyksiin Vantaalla tasan viikko sitten. Hän nosti esille, että suomalaisissa kouluissa aikaa kulutetaan kohtuuttomasti sellaisiin aineisiin, jotka tähtäävät nykyisen kaltaisen teollisuuden (lue: teknologian) ylläpitämiseen. Olen Wreden kanssa samaa mieltä siitä, että matemaattisten ja luonnontieteellisten aineiden opiskelu on varmasti tärkeää, mutta onko se sellaista, mihin on syytä kuluttaa tuhansia tunteja koko koulu-uran aikana luokkien sisällä istuen? Vai pitäisikö koulupäivät käyttää sosiaaliseen ja uutta luovaan toimintaan? Luova teollisuus kärsii tällä hetkellä arvostuspulasta. Varmaa on se, että innovaatioden perään on turha itkeä, jos toisen asteen yhtälön opiskelu on luovuutta tärkeämpää.

Ja ei, luovuudella en tarkoita sitä, että piirretään sukupuolielimiä paperille ja kehystetään – vaikka toki se voi sitäkin olla. Minusta luovaa voi olla vaikkapa keskustelu tulevaisuuden yhteiskunnasta silloin, kun se tuo agendalle uusia asioita. Ilmeisesti meiltä tulevilta yhteiskuntatieteiden maistereilta ei odoteta muita taitoja kuin leimasimen ja nitojan käyttäminen – niin, ja niiden kirjatietojen paperille siirtäminen. Tutkijat ajattelevat meidän puolestamme ja Temmeksen vuonna 2003 kirjoitetut ajatukset löytyvät painettuina varmasti vielä kymmenenkin vuoden päästä. Niistä voidaan sitten virkamiehinä lukea, pitivätkö ennustukset paikkansa.

For real.

Love, Sini

The end of an era!

Olipa haikeat tunnelmat eilen, kun Nuva ry:n vastavalittu puheenjohtaja Anna Mellin piti päättäjäisissä puhettaan ja mahtipontiseen tyyliin totesi, että nyt on käsillä yhden aikakauden alku. Viikonloppuna nukuin, todennäköisesti ja toivottavasti viimeistä kertaa, koulun lattialla, kun Nuva ry liittokokousti Vantaan Tikkurilassa. Pidin myös viimeisen avajaispuheen ja tunteikkaan päättäjäispuheen. Annan puheen mukaan vuoden lopussa päättyy eräs järjestön aikakausi, mutta yhtälailla – ja ehkä enemmän – vuoden loppu merkitsee myös oman elämäni pisimmän, raskaimman ja rakkaimman aikakauden loppumista.

Voisin kirjoittaa kokonaisen kirjan niistä asioista, joita järjestötoiminnassa ei pidä tehdä. Tai siitä, millaisia kömmähdyksiä Nuva ry:n ja omasta menneisyydestäni löytyy. Voisin myös kertoa kaikista niistä ihmisistä, jotka tekivät minun toiminnastani helpompaa ja jotka ovat vaikuttaneet merkittävästi siihen, miten Nuva ry on järjestönä kehittynyt. En sitä kuitenkaan tee.

Vaikka menneisyyttä on hyvä kunnioittaa, en halua kahlita tulevaisuuden toimijoita siihen. Jokainen puheenjohtaja ja hallitus löytäköön oman tapansa toimia ja tehdä toiminnasta parempaa. Sanoin eilisessä puheessani, että toivon vain, ettei Nuva ry:n toimintaan koskaan enää hiivi kaikesta piittaamaton kähmintä tai epäterveet järjestölliset käytännöt. Vilpittömällä toiminnalla voi vain voittaa, vaikka kiitos tulisikin viiveellä.

Se siitä sentimentaalisuudesta, viime viikonloppuna nössöiltiin jo ihan riittävästi.

Love, Sini

Lapsia ja murheenkryynejä?

Tänään juhlitaan YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen 20 vuotta vanhaa (nuorta) taivalta. Kyseinen sopimus on maailman laajimmin ratifioitu, mutta edes Suomessa sen sisältöä ja vaatimuksia ei kaikilta osin kunnioiteta. Käytännössä tuo 54 artiklaa sisältävä sopimus voidaan sisältää kolmeen pääkohtaan: Lapsella on oikeus suojeluun, hoivaan ja huolenpitoon sekä osallistumiseen. Suomessa juhlavuoden teema on lapsen oikeus osallistua, ja juhlavuotta suojelee tasavallan presidentti Tarja Halonen.

Olen nyt pian kolme vuotta ollut valtakunnallisen nuorisojärjestön puheenjohtaja ja tehtävänäni on ollut toimia nuorisovaltuustojen edunvalvonnan airueena, jos nyt koreasti sanotaan. Koko tuon ajan olen joutunut huomaamaan, että vaikka esimerkiksi lapsen oikeuksien sopimus koskee kaikkia alle 18-vuotiaita – myös siis isoa osaa meidän jäsenistöstämme – käytännössä valtakunnallisessa keskustelussa on korostettu lähinnä perusasteen alakouluikäisten lasten oikeuksia. Haastatteluissa otetaan aina alle 13-vuotiaiden näkökulma, ja nuorisovaltuustot – joita on ollut olemassa jo kauan ennen ensimmäistä lasten parlamenttia – saavat kunnissaan huomattavasti vähemmän huomiota ja jalansijaa kuin mahdollinen lasten vaikuttajaryhmä. Tuntuu, että 13-18-vuotiaat nuoret vaikuttajat ovat eräänlaisessa väliinputoajaryhmässä, jota ei haluta kuulla. Ehkä murrosiässään sekä ajatuksiltaan että käyttäytymiseltään hiotumattomat nuoret koetaan liian hankaliksi, ehkä lasten konkreettisten ja yksinkertaisten ajatusten kanssa on helpompi tehdä töitä.

Minua surettaa se, että useinkaan aikuiset päättäjät, media ja poliitikot eivät näe sitä hurjaa potentiaalia, mikä nuorten ja nuorten vaikuttajaryhmien ajatuksissa piilee. Nuorista puhutaan tulevaisuuden työvoimana ja veronmaksajina, mutta poliittiseen järjestelmään ja yhteisten asioiden päättämiseen heidän ei haluta koskevan. Jopa lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula sanoi Nuva ry:n puheenjohtajistoa tavatessaan pari vuotta sitten, että yli 13-vuotiaat ovat jääneet ”valitettavaan” paitsioon myös hänen omassa toiminnassaan. Sääli sinänsä, koska itse ainakin olen saanut paljon ideoita ja kehittämisajatuksia aikuisuuden kynnyksellä olevilta nuorisovaltuutetuilta, jotka kyseenalaistavat ja kritisoivat armotta.

Vaikka ajatus on tämänkin juhlavuoden aikana ollut päättäjillä ja virkamiehillä jalo, suurin osa toimista on kohdistettu juuri alle 13-vuotiaisiin. En esimerkiksi osaa nimetä jäsenistöstäni montaakaan nuorta, jotka kävisivät Habbo-hotellissa tapaamassa puhemies Niinistöä. Seminaarikiertue koski lähinnä nuorten kanssa työskenteleviä henkilöitä. Missä olivat tapahtumat 13-18-vuotiaille ja materiaali heidän kielellään, heidän ehdoillaan? Toivon kovasti, että tähän asiaan tulee muutos, koska tällä hetkellä monet nuorisovaltuustot puurtavat kunnissaan vastahakoisia virkamiehiä ja päättäjiä vastuksenaan ilman minkäänlaista kiitosta ja tunnustusta – vaikka toki poikkeuksiakin on.

Love, Sini

Onnea pikkuveljelle!

Mun pikkuveljeni, Henry nimeltään, täyttää tänään 18 vuotta! Tahdon toivottaa onnea tämän videon myötä:

Lisäksi TOP3-lista täysi-ikäistymisen parhaista puolista:

  1. Baarin ovella ei enää pelota, että joku kysyy papereita. Ihan totta – kaikkiin paikkoihin ei vielä 18-vuotiaana pääse. Mutta ainakin tiedät, ettet ole enää tekemässä mitään laitonta. (Siltä varalta, että äiti tai isi lukee tätä, niin korostettakoon, että IKINÄ en käynyt baarissa alaikäisenä…oikeesti.)
  2. Suurella osalla kavereista alkaa olla jo ajokortti, vaikka itselläsi ei olisikaan. On huomattavasti vähemmän noloa soittaa jollekin luokkakaverille, että tarvitsee kyytiä kotiin, koska muuten nukahtaa (lue: sammuu) hankeen Kuopion torille.
  3. Semiaikuinen tunne. Harva joutuu vielä 18-vuotiaana ottamaan itsestään ihan totaalista vastuuta, joten voi elää sitä elämän parasta tunnetta: riittävästi valtaa, mutta myös vain riittävästi vastuuta. Äiti pesee vielä pyykit ja isi tekee ruokaa samaan aikaan, kun itse voi nauttia huipussaan olevista kognitiivisista taidoista ja erinomaisesta kyvystä oppia uusia asioita! (Niin, Henry. Täysi-ikäisyys ei tarkoita baareissa notkumista ja lapsuudenkodin vessassa oksentamista. Ei tartte tehdä kaikkea, mitä minäkin.)

Love, Sini