Arkistot kuukauden mukaan: tammikuu 2009

Kalapuikkopojan legenda

On aika upeaa, että parin viikon aikana pääsee lehteen siksi, että 1) ottaa yhden kalapuikon liikaa ja aiheuttaa sellaisen casen koulussa, että paikalla on pakko kutsua poliisi ja 2) pitää mukanaan sytkäriä, joka tulkitaan (ihmisiähän tässä vaan kaikki ollaan!) käsiaseeksi. Vänkää. Kalapuikkopojasta varmaan suorastaan tapellaan, kun hän siirtyy toisen asteen oppilaitokseen opiskelemaan.

Ensimmäisestä tapauksesta lähti liikkeelle mielestäni paikoin jopa ihan asiallinen keskustelu kouluruuasta, sen laadusta ja riittävyydestä. Kiertäessäni työmatkoilla kaikkia Jumalan hylkäämiä pikkukyliä ympäri Suomen tapasin nuoria, joiden päivän ruoka saattoi koostua kahdesta perunasta, neljästä lihapullasta ja suolakurkuista. Silläkin uhalla, että kuulostan ihan tätinaiselta, olen sitä mieltä, että 13-vuotias nuori tarvitsee huomattavasti enemmän ravintoa 7 tunnin ajaksi. Varsinkin pojat syövät sellaisia määriä ruokaa, että hyvää päivää. Tiedän tämän nyt oltuani mukana kauppareissuilla ostamassa Sisäpiirille hallituksen kokousta varten ruokaa.

Kalapuikkopojan viimeisimmästä totean vaan, että suomalaisissa kouluissa nuoret elävät nyt niin jatkuvassa pelossa, että sille pitäisi tehdä jotain. Jokelan ja Kauhajoen jälkipyykkiä pestään vielä selvästi muuallakin kuin kyseenomaisissa kaupungeissa. Niistä traumoista ja peloista ei päästä viikossa tai kuukaudessa, vaan niitä pitäisi pystyä nyt työstämään. Itse asiassa jo kalapuikkoepisodissa oli nähtävissä se, että opettajat pelkäävät oppilaitaan tällä hetkellä niin paljon, että poliisiin turvaudutaan yhä helpommin. Onko Suomeen syntymässä nyt uusi sukupolvi oppilaita ja opettajia, joille koulun ovien sisäpuolelle astuminen merkitsee jatkuvaa pelkoa ja epäluuloa kanssaeläjiä kohtaan? Jos minä olisin päättävässä asemassa, yrittäisin tarttua tähän ongelmaan nyt. Ennen kuin se johtaa vielä suurempiin ylilyönteihin ja suuremman luokan panikointiin.

Love, Sini

p.s. Sanoin Tinolle, että tästä lähtien mä otan tavoitteeksi saada poliisin paikalle kaikkiin tilaisuuksiin, joissa mä olen. Jos 13-vuotias poika pystyy siihen, niin pystyn minäkin. Ainut vaan, että mun kaverit ei ota mun sytkäreitä tai neljättä kalapuikkoa ehkä niin vakavasti.

Go Frederik!

Apua. Kokoomuksen on nyt syytä vavista, sillä Helsingin Sanomien mukaan Perussuomalaiset ovat saaneet perussuomalaistakin suomalaisemman ehdokkaan Eurovaalilistoilleen. Nimittäin Frederikin. Frederikin asialistalla ovat muun muassa (yllätys yllätys) maahanmuuttoasiat sekä Euroopan laajenemisen estäminen.

En vielä löytänyt Frederikin vaalisivuja (elleivät nämä ole ne…ainakin yläpalkissa lukee, että ”Frederikin viralliset” ja kuvakin on ihan kohdallaan…), mutta jään kyllä innolla odottamaan, millaista poliittista ulosantia Frederik meidän osaksemme suo.

Musta on ihan nastaa, että Eurovaaleihin lähtee ehdolle julkisuuden henkilöitä, jotka tuovat vaalikisaan oman mausteensa ja jännityksensä. Onhan Kokoomuksenkin listoilla uimahyppääjä Joona Puhakka ja demareiden listoilla uimari Jani Sievinen. Surullisinta kuitenkin on se, että Frederikin kaltaiset ehdokkaat tulevat keräämään aivan varmasti joitakin ääniä. Läpimenoon en usko, mutta se vasta pelottavaa olisikin. Voin ihan täysin kuvitella kyllä Frederikin hamuamaan sinne Euroopan parlamentin käytäviä pitkin ja puhumaan kokouksissa apinaenglantia. Lohduttavaa (?) tässä on kuitenkin se, että kansahan saa juuri näköisensä – ansaitsemansa – edustajat, eikös?

Love, Sini

Nöyryyden hetki

Mä olen siis aloittanut nyt vuoden alusta uuden terveellisen elämän. Emmi naureskeli mulle joulun alla, että niin varmaan. Mutta totta se on. Mä olen nyt kolmen viikon ajan käynyt kuuliaisesti salilla kolme kertaa viikossa ja syönyt iltapalaksi appelsiinia. Surullistahan tää on, kun elämästä tulee tällaista, mutta tässä vaiheessa on turha valittaa.

Lähdin aamulla uudelle tunnille, rvp-muokkaukseen, ajatellen, että How hard can it really be? Olin väärässä. Oli näin lähellä, etten pyörtynyt sinne tunnille. Koska kokemus oli sen verran nöyryyttävä, päätin sen tunnin selättämisen olevan koko kevääni tärkein projekti. Siis heti yliopistoon pääsemisen jälkeen. Tää oli kyllä sellainen face-to-face-hetki mun kuolevaisuuden kanssa, että olen vieläkin vähän järkyttynyt. Urpo Uusitaloa lainatakseni: ”Vuosi saattaa vaihtua, mutta Sini Korpisen käsitys itsestään on ja pysyy.” Ihmeiden aika ei siis selvästikään ole ohi.

Love, Sini

Am I going to die?

No, ennemmin tai myöhemmin me kaikki kuolemme. Emmillä on omakohtaista kokemusta siitä, että minä erityisesti pelkään kuolemaa. Tai en niinkään kuolemaa, ehkä enemmän syöpää. Kuten varmaan kaikki tietävät, minulla on tapana googlettaa oireitani (esim. näläntunne tai väsymys) yhdessä sanan ”syöpä” kanssa ja sen jälkeen panikoida, että olenkohan sairastunut syöpään, johon sairastuu Suomessa vuosittain 21 keski-iältään noin 70-vuotiasta ihmistä. Hmm. (On ehkä ihan hyvä, että tajuan itse tämän olevan outoa. Muuten teidän pitäisi huolestua.)

Mutta tämä ei koske nyt syöpää, yllätys yllätys. Viime marras- ja joulukuun sairasteluiden jälkeen minulta päätettiin viimein leikata nielurisat. Sen jälkeen, kun ystävällinen vanhemmanpuoleinen nainen oli tökkinyt nielurisojani peilillä kymmenen minuuttia, hän totesi pelin olevan selvä ja alkoi kyselemään leikkaukseen valmistavia kysymyksiä. ”Onko sinulla säännöllinen lääkitys?” ”Asutko yksin? Ai asut. No, pidämme sinua sairaalassa yön yli.” (Tämä on ilmeisesti yksinelämisen synkkä puoli. On niin säälittävä kaikessa yksinäisyydessään, etteivät lääkärit uskalla päästää yksin kotiin nukutuksen jälkeen.)

Minua on leikattu ennenkin, ei siinä mitään. Mutta sitten luin tämän uutisen tänään Helsingin Sanomien nettisivuilta. Vaikka minua ei enää lasketakaan virallisesti lapseksi, niin seuraava lause kiinnitti huomioni: ”– leikkauksissa on aina myös komplikaatioiden ja jopa kuoleman vaara.” Omg. Mä olen luullut koko ajan olevani menossa ihan vaan normileikkaukseen, joita tehdään kymmenen päivässä.

Siinä tapauksessa, että selviän leikkauksesta hengissä (mulla tuntuu olevan näissä asioissa aina vähän keskivertoa huonompi tuuri), mulla on viikon ajan vapaana paikka tossa mun sohvallani kaikille niille, jotka haluavat nähdä, miten hauska osaan olla aineissa. Koska silloin mä vasta hauska olenkin. Toisaalta saatan olla niin kevytkenkäinen aineissa, että jopa mun viereen pääsee nukkumaan. Mutta etukäteenhän sitä ei koskaan tiedä.

Love, Sini

Ei kannata saada lapsia

Tästä mä olen mouhunnut ennenkin. Käykää vaikka katsomassa! Nyt valtiovarainministeriö ohjeistaa, ettei tutkimusmäärärahoja, jotka ovat siis ulkopuolista rahoitusta, saa enää käyttää välillisen työajan kuluihin. Välillistä työaikaa ovat äitiys-, sairaus- ja vuosilomat. Esimerkiksi mahdollisia äitiysloman tuomia kustannuksia on siis pystyttävä peittämään muista kuin tutkimusmäärärahoista. Asiasta kertoi tänään Turun Sanomat.

Hyvät ystävät. Pohditaan ihan hetki, mihin tämä johtaa. Pahimmassa tapauksessa naisten ikä (mitä nuorempi, sitä varmemmin tulevaisuudessa on perheenlisäystä tiedossa), perhemuoto (jos avo- tai avioliitossa ilman lapsia, on todennäköistä, että lapsia hankitaan) tai pelkkä sukupuoli (naiset synnyttävät…you know) saattaa vaikuttaa siihen, ketkä tulevaisuudessa täyttävät määräaikaiset tutkijapaikat. Tutkijan työ on valtaosin jo tällä hetkellä pätkätyöläisenä olemista ja jatkuvaa palkkavirtojen yhteensovittamista, joten naistutkijoille tämä uutinen on jälleen yksi työllistymistä hankaloittava aspekti.

Ikäväähän tässä on se, että hyvin harva meistä itse valitsee sukupuolensa, jolloin siitä kärsiminen nykyistäkin enemmän on hyvin epäreilua. Puhumattakaan siitä, että poliittisestihan tämä ohjeistus sotii kaikkia tasa-arvovaatimuksia vastaan. Onkin mielestäni ihmeellistä, ettei ministeri Stefan Wallin – jonka salkkuun tasa-arvoasiat siis kuuluvat – ole jyrähtänyt asiasta vielä mitään. (Ehkä Kokoomusnuoret voisivat vaihteeksi tarttua tällaiseen ”pehmeämpään” aiheeseen ainaisen pommitusten ja diktaattorien kritisoimisen sijasta?)

Toki tämä on hyvä uutinen Nina Mikkoselle, joka viikonlopun iltapäivälehdissä mouhuaa edelleen siitä, miten hyvä äiti ei mene töihin. Se on hänen mielestään itsekästä toimintaa. Niin, rahan tienaaminen lasten vaatteisiin ja ruokaan on itsekästä – tämän ymmärtänee älykkäämpi ihminen (?) Ihan hyvä, että Ilta-Sanomat on sijoittanut Mikkosen rutinat viihdeosastolle, koska tuon ihmisen säälittävyyden päivittely on kyllä äärimmäisen viihdyttävää puuhaa.

Love, Sini