Nuoret työelämään! Eiku ei sittenkään…

Ei kyllä hyövää tuota Aamulehteä avata, kun aina alkaa **tuttaa. Vaikka eihän se Aamulehden vika ole, jos he joutuvat uutisoimaan kuntien luottamushenkilöiden varmasti oikein valistuneista ja faktaan perustuvista mielipiteistä koskien nuoria. Yli 20 prosenttia kuntien luottamushenkilöistä oli nimittäin HR-barometrin tulosten mukaan sitä mieltä, että nuoret ovat toiseksi suurin henkilöstöjohtamisen ongelma. Johdosta ja esimiehistä sekä henkilöstön edustajista nuoria pelkäävät vain noin puolet. Vaasan yliopiston professori Riitta Viitala oli tuloksia esitellessään tiivistänyt, että: “Nuoret viis veisaavat vastuusta, eivät osaa mitään ja heidät pitää täysin opettaa työelämään.” Sillä lailla!

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen törmännyt tähän pelkoon. Istuessani eräässä valtionhallinnon koulutuksessa (kyllä, juuri siinä, josta olenkin jo mouhunnut täällä kertaalleen), kuulin erään valtion työmarkkinalaitoksen työntekijän toteavan heidän olevan huolissaan siitä, että nuoret eivät osaa eivätkä halua tehdä töitä. Otin tietenkin silloisena valtion nuorisoasiain neuvottelukunnan pääsihteerinä kyseisestä lausahduksesta hullut kierrokset.

Viime viikon NYT-liitteessä taas Matti Apunen paheksui nuoria, jotka eivät sitoudu työnantajiin, ja haluavat vähemmän töitä ja enemmän vapaata. Työn määrän vähentäminen kun on hänen mielestään “hemmotellun lapsen käytöstä”.

No niin. Olen kokoomuslainen – jos on jäänyt jollekin epäselväksi. Arvostan työn tekemistä ja mielestäni sen on aina oltava kannattavampaa kuin kotona olemisen – siis hengailua ei pitäisi verovaroista kustantaa. Mutta olen myös taipuvainen ajattelemaan, että pelkästään se, että nuoret eivät halua tehdä töitä samalla tavalla kuin heitä edeltäneet sukupolvet ei tarkoita sitä, etteivätkö (ettemmekö) he (me) haluaisi tehdä töitä ylipäänsä. Töiden tekemisen luonne on nyt murroksessa. Pelkällä rahalla ei enää voi ostaa tyytyväistä työntekijää, vaan merkitystä on myös työajan ja työn tekemisen joustoilla.

Riitta Viitala totesi Aamulehden uutisoinnissa myös sen, että nuoret eivät sitoudu enää organisaatioon, vaan tehtävään työhön ja työtä johtavaan esimieheen. Samalla kun voivotellaan nuorten sitoutumisen puutetta, pitäisi myös muistaa, että Suomeen on syntynyt uusi pätkätyöläisten sukupolvi. Ilkeästi voisi kysyä, miksi nuorten pitäisi sitoutua organisaatioihin, elleivät organisaatiot sitoudu nuoriin? It’s a two-way street, people!

Huvittavinta on se, että rinnakkain tämän “nuoret pelottavat meitä” -keskustelun kanssa käydään “nuoret saatava työelämään” -keskustelua. Kumpi lie voittaa? Pelko vai halu säilyttää hyvinvointiyhteiskunta? Minusta nimittäin on niin, että you can’t have it both ways: Meitä nuorten (ja edelleen, pientä) sukupolvea kohtaan on asetettu valtavat odotukset, kun meidän tehtävänämme on huolehtia yhä kapenevalla joukolla paitsi eläköityvistä myös syntymättömistä ikäluokista. Jospa sitten luottaisittekin siihen, että hoidamme hommamme?

Love, Sini

p.s. Onneksi HR-barometrissa todettiin myös yksi nuoria “hivenen” (kiitos tästä sanasta, Aamulehti!) suurempi ongelma, nimittäin koko henkilöstön osaaminen, jota peräti joka neljännes kuntien johto- ja esimiesvastaajista epäili. Kiinnostavaa olisi nähdä, miltä sijalta ongelmalistalta löytyvät johtamisen puutteet…

p.p.s. Onneksi – ja tässä ei ole enää mitään ironiaa – olen saanut tehdä itse töitä organisaatioissa, joille en ole ollut ensisijaisesti nuori työntekijä, vaan arvokas työntekijä. Sellaisiin organisaatioihin on ollut varsin helppo sitoutua. Vaikka tokikaan en tiedä, miten monta unetonta yötä minut palkanneet henkilöt ovat viettäneet ennen kuin ovat havainneet, että helvetti! Sehän tekee työnsä, vaikka onkin alle 29-vuotias! En usko olevani mikään erikoisuus tässä suhteessa.

Höpötys pois, Keskustaopiskelijat!

Kyllä minä niin hyvät naurut taas sain, kun luin Keskustaopiskelijoiden kannanoton, jonka mukaan eläkeikä tulisi porrastaa tulojen mukaan. Perusajatus siis tämä: Jos tienaat paljon, teet töitä pidempään. Jos tienaat vähän, pääset eläkkeelle aiemmin. Perusteluina he käyttävät sitä, että pienituloisten eliniänodote on hyvin toimeentulevien eliniänodotetta pienempi. Lisäksi heidän mukaansa “paremmin ansaitsevien työurat ovat lyhyempiä yhteiskunnan tukemien pitkien opiskeluvuosien johdosta”. Voi Keskustaopiskelijat. Älkää höpsöttäkö!

Ensinnäkin, on täyttä huuhaata väittää oikeudenmukaisuusteoksi sitä, että pienituloisilta odotetaan lyhyempiä työuria. Come on! Se saattaa kuulostaa hyvältä, mutta tämän vaatiminen merkitsee samalla myös sen hyväksymistä, että eläkeläisten väliset tuloerot kasvavat. Ai miksi? No siksi, että mitä lyhyemmän työuran teet, sitä vähemmän eläkettä kertyy. Jos pienestä tulosta kertyy jo valmiiksi vähemmän eläkettä, kertyy sitä vieläkin vähemmän, jos töitä ei tehdä. Tämän soisi keskustalaistenkin ymmärtävän.

Toiseksi, väite siitä, että korkeasti koulutetut tekisivät lyhyemmät työurat, ei pidä paikkaansa. Katsokaapa vaikka itse! Korkea-asteen koulutuksen läpikäyneillä on odotettavissa enemmän työvuosia ja vähemmän työttömyysvuosia kuin pelkän peruskoulun tai keskiasteen koulutuksen varassa olevilla.

Kolmanneksi, olen pitänyt keskustalaisia vielä viime vaalikaudella keskimäärin edes vähän realismin reunassa kiinni olevina. Siis että he ymmärtäisivät, että ahkeruuden, kouluttautumisen ja työn tekemisen tulisi aina olla sen arvoista. Höpöhöpö, olin väärässä! Jos minä olisin keskustalainen (ahahahah!), en pyrkisi nostamaan keinovalikoimaan enää yhtään keinoa, joka nakertaa tätä vähääkin suomalaisen yhteiskunnan kannustavuutta.

Se, että pienituloiset elävät suurituloisia lyhyemmän elämän, on ongelma. Mutta ehkäpä olisi syytä tarttua siihen ongelmaan sinänsä esimerkiksi työterveyshuollon kautta ja ennalta ehkäiseviä palveluita kehittämällä. Liikuntareseptejä, kulttuuripalveluita ja riittävän aikaista puuttumista erilaisiin eteen tuleviin ongelmiin. Yhteisöllisiä palveluita työttömäksi joutuneille. Ja niin edelleen.

Olen Keskustaopiskelijoiden kanssa kuitenkin yhdestä asiasta täsmälleen samaa mieltä: Eläkejärjestelmää on muutettava oikeudenmukaisemmaksi. Itse lähestyisin tätä lähinnä sukupolvien välisen oikeudenmukaisuuden kysymyksenä – eliniänodote leikkaa nuorten (lue: pienten) ikäluokkien eläkkeitä sen lisäksi, että harteillemme laskeutuu kohtuullisen suuri lasku seuraavien kymmenien vuosien aikana, kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle. Toinen kysymys on myös sukupuolten välinen tasa-arvo. Kun vanhemmuuden kustannukset kohdistuvat pääasiallisesti naisiin ja heidän työnantajiinsa, jokainen kotona lapsen kanssa vietetty hetki syö nimenomaan naisten eläkekertymää. Mutta nämä ovatkin sitten jo seuraavien mouhuamisten aiheita.

Love, Sini

“Valintani on ei. Aina ei.”

Kahta en vaihtaisi: kategorisia naysayereita (lue: Niitä, joiden vastaus on aina ei. Ihan varmuuden vuoksi.) ja nimbyilijöitä (lue: Ei mun takapihalle. Mutta naapurin kyllä.). Kerron tämän ihan vaan siksi, että aloitin aamuni lukemalla Uuden Suomen uutisen hallitukselle yllättäen sataneesta moitteesta koskien kuntauudistusta. En tiedä jutun kirjoittajasta, mutta minä olen ainakin bongaillut tätä samaa kritiikkiä useiden lehtien palstoilta jo pidemmän aikaa. Koska, tiedättehän, kuntauudistus on huono, se tehdään väärin, meidän kunnassa ei ole mitään ongelmia, rahaa tulee ovista ja ikkunoista, oikeastaan tämä pitäisi tehdä toisinpäin ja ylösalaisin.

Koska olen pienten sukupolvien edustaja, enkä erityisesti toivo itselleni rapsahtavan valtavaa laskua tulevaisuudessa, toivon kädet ja jalat ristissä nyt istuvan hallituksen saattavan loppuun saakka kuntarakenneuudistuksen. Uudistuksen, jonka tavoitteena on taata riittävän leveät hartiat jokaiselle kunnalle, jotta peruspalveluista selvittäisiin. Eikä pelkästään selvittäisi. Itse ainakin haluan asua kaupungissa, jossa on mahdollisuuksia kehittää uudenlaisia palveluntuotantotapoja ja luoda edellytyksiä yrittäjyydelle, jotta hyvinvointia riittää tulevaisuudessakin. Siis vielä kerran: Tavoitteena eivät ole suurkunnat, vaan palveluiden tuottamisen ja kehittämisen kannalta riittävän kokoiset kunnat.

Koska en halua sanoa mitään vain siksi, että saisin sen 800 ääntä kunnallisvaaleissa, voin ihan avoimesti kertoa, että kyllä. Minun mielestäni kaikki mahdolliset ratkaisut on selvitettävä. Kannatan pakkoselvityksiä, en pakkoliitoksia. Pääkaupunkiseudulla on myös selvitettävä mahdollisuudet erilaisiin kuntaliitoksiin. Noin. Ja nyt, kun minä olen sen sanonut, odotan samaa ihan jokaiselta vastuunsa tuntevalta ihmiseltä, joka on ehdolla kuntavaaleissa. On aika typerää nurista nyt tehdystä selvitysalue-esityksestä ja sitten jättää leikki kokonaan kesken. Kaikilla on oikeus tietää, mistä asioista päätöksiä tehdään. Siksi selvitykset on tehtävä ilman kategorista kieltäytymistä. Eihän kukaan meistä ihan oikeasti halua olla oman elämänsä Paavo Väyrynen, eihän? Ja kyllä. On myös muistettava, että pelkästään se, mitä kuntia yhdistetään, ei tuo mitään tuloksia. Kannattaa kiinnittää huomiota myös siihen, miten liitoksia tehdään.

Koska olen demokratia- ja osallisuususkovainen, en to-del-la-kaan halua nähdä tässä maassa enempää hallintohimmeleitä, joissa kunnat mitä erinomaisimmin rakentein – joita ei ymmärrä yksittäinen kuntapäättäjäkään, tai se kuuluisa Erkki – hoitelevat huonossa tai vähän paremmassa yhteisymmärryksessä asukkaidensa palveluita. Useimmiten sosiaali- ja terveyspalveluita tai koulutusta. Puhe siitä, että suuremmassa kunnassa yksittäisen kuntalaisen vaikutusmahdollisuudet heikkenevät, ovat puhdasta höpöhöpöä. Vaikutusmahdollisuuksien laajuus kaupungin sisällä, kaupunginosissa ja erilaisten asioiden käsittelyssä on päättäjien käsissä – mutta jos palvelut hoidetaan himmeleissä, edes päättäjät eivät voi oikeasti vaikuttaa.

Koska olen kokoomuslainen, toivon tietenkin käytävän keskustelua siitä, millaisia ja missä laajuudessa julkisia palveluita tulevaisuudessa on mahdollisuus tuottaa. Joitakin reunaehtoja tietenkin on aina – ketään ei pidä jättää heitteille. Mutta koska olen myös ajoittain (En usko itsekään!) kyyninen ihminen, en odota tästä keskustelusta tulevan valmista vielä muutamaan vuoteen. Siksi tätä keskustelua on käytävä osittain kuntarakennekeskustelun kanssa eri tahdissa.

Lopuksi mainittakoon, että ei. En odota ajatuksilleni tukea Reijo Tossavaiselta tai muiltakaan perussuomalaisilta. Se ei tekisi hyvää mun imagolle.

Love, Sini

Katse äänestämisestä eteenpäin

Helsingin Sanomissa oli tänään sivun pituinen juttu siitä, miten Helsingin metropoli kaipaa kyläpäälliköitä. Metropolialue (siis Helsinki, Espoo, Vantaa, Kauniainen ja Sipoo) jaettaisiin kaupunginosiin, ja jokaiselle osalle valittaisiin oma pormestari. En suhtaudu innolla valtuustorakenteen pirstomiseen, “pikkuvaltuustojen” luomiseen – eikä kovin moni muukaan. Hesarin jutussakin todetaan, että: “Kaikkia metropoliasukkeja ei saisi innostumaan, mutta kolmannesta voisi kiinnostaa.” Mahtavaa! Juuri sitä, mitä tarvitaan ihmisten innostamiseen – ja olisipa hienoa, että kolmannesta ehkä kiinnostaisi vaikuttaminen tällaisissa rakenteissa. Lisää vaaleja, joissa voi tietyin väliajoin äänestää. Ja sitten…mitä?

Lähidemokratia keskusteluttaa erityisesti nyt, kun kuntauudistusta myllytetään läpi ministeriössä ja kunnissa. Tervetullut uudistus, joka turvaa palveluita pidemmällä aikavälillä leventämällä kuntien hartioita. Niin, turvaa oikeastaan kaikkien paitsi keskustalaisten kuntapäättäjien aseman. Samalla kun tutkimukset osoittavat, että ihmiset osallistuvat mieluummin muutoin kuin perinteisillä tavoilla (lue: äänestämällä ja liittymällä puolueeseen), ratkaisu lähidemokratian turvaamiseen ei voi olla uudet vaalit. Me emme tarvitse enää yhtään lisää vaaleja, joissa äänestysprosentti jää alle 70 tai 60 prosentin.

Minusta demokratian uusi suunta ei ole uusien äänestämismahdollisuuksien luominen,vaan vapaan kansalaistoiminnan mahdollistaminen. Lähidemokratia on sitä, että on mahdollisuus vaikuttaa oman asuinalueen asioihin. Se on sitä, että vielä kuntaliitosten jälkeen on mahdollisuus keittää sitä kahvia siellä vanhainkodin keittiössä. Se on sitä, että kaiken maailman Kallio ja Punajuuri Block Partyt eivät maksa lupamaksuja tuottaessaan voittoa tavoittelematta sellaista hyvinvointia, jota kaupunki ei pysty koskaan tuottamaan. Se on sitä, että yhteisöt ja toimijat, jotka pyrkivät tuomaan uudenlaista kaupunkikulttuuria Helsinkiin, eivät maksa järjettömiä 60 000 euron vuokria julkisesta tilasta. Noin esimerkiksi. (Tästä jälkimmäisestä aiheesta toveri Männistö onkin jo hyvin todistanut.)

Samalla tavalla kuin palveluiden tuottamisessa, lähidemokratian ja yhteisöllisyyden lisäämisessä tarvitaan nyt hieman nenänvartta pidempää katsetta. Ei, nenänvartta pidemmälle katsominen ei tarkoita sortumista siihen keskustalaisten tarjoamaan monitoimikuntayhtymämaakuntavaltuustorakenteeseen (wtf?! kuka edes muistaa, mikä se niiden esitys on?). On uusia tapoja tehdä asioita, ja niitä on nyt vain levitettävä rohkeasti. Ehkä Helsinki voi omana itsenään näyttää suuntaa tässä – jospa se pelko yhtenäisemmästä metropolialueestakin hälvenisi, kun vaikutusmahdollisuus omaan lähiympäristöön pysyisi tiukasti kaupunkilaisten omissa käsissä.

Love, Sini

Jaloviinaa XO:n hinnalla!

Sain tänään eteeni huikean, reilu kuukausi sitten julkaistun Elinkeinoelämän valtuuskunnan Työväen teatteri -pamfletin. Kun luin tiukkaa tekstiä toimistotyön nykyaikaisuudesta, työnteon esittämisestä ja luovuuden tyrehtymisestä, mieleeni muistui lyhyt mutta sitäkin vaikuttavampi (lähinnä minuun vaikuttanut) urani opetus- ja kulttuuriministeriön virkamiehenä. Kolme asiaa siitä.

Jaloviina-vertaus. Lähtiessäni minulta jäi Valtioneuvosto-passin (kyllä, luit oikein) suorittaminen kesken. Mutta onneksi ehdin osallistua kahteen koulutuspäivään (kyllä, kahteen kokonaiseen päivään) ennen sitä. Ensimmäisen koulutuspäivän tarkoituksena oli lähinnä vakuuttaa kaikki läsnäolijat siitä, että valtio on erinomainen työnantaja. Tai ei sitten oikeastaan erinomainen. Valtion työmarkkinalaitokselta oleva nainen totesi omassa esityksessään, ettei valtio voi työnantajana olla parasta V.S.O.P.-konjakkia. Sen sijaan voimmekin kaikki tyytyä olemaan hyvää jaloviinaa. Olin tukehtua purkkaani siinä salatturakkaus.blogspot.comin lukuhommien keskellä. (Älkääkä tuomitko oheistoimiani, vaan päätelkää koulutussisällön laatu yllä olevasta.) Kysyin lopuksi, onko tässä koko hommassa mitään järkeä, jos emme tavoittele X.O.-tasoa. Ensinnäkin siksi, että valtionhallinnon pyörittäminen on kallista hommaa ja haluaisin edes yrittää nähdä siinä jotain korkeampaa viisautta. Toiseksi siksi, että ei ole kivaa tuntea olevansa jaloviinan tasoinen työntekijä. Odotan muuten vastausta kysymykseeni edelleen.

Sähköiset järjestelmät. Olin ministeriössä töissä vain puoli vuotta, mutta jo tuona aikana ehdin istumaan muutamassa koulutuksessa, joissa pureuduttiin sähköisten järjestelmien ihmeelliseen maailmaan. Kun kollegani kanssa menimme opettelemaan tilauksenhallintaa (koska miksi ihmeessä ostaa tarvitsemansa hyödykkeet esim. eurocardilla?), saimme eteemme kaksi a4-paperia, jotka olivat täynnä yhtä ja samaa prosessikaaviota. Meille esiteltiin prosessi ja järjestelmä, jotka eivät oikeastaan korvanneet yhtään mitään olemassa olevaa, vaan tulivat kaikkien rinnalle. Siis kuinka kätevää! Yksi järjestelmä lisää vain noin 15 muun lisäksi! Ja mainitsinko jo, että kaikilla ministeriöillä on omansa? Mulla on sellainen kutina, että aika moni arvaa niiden kolmen keskeisimmän firman nimet, jotka kostuvat tästä hommasta. Tässä mun valistunut näkemykseni tästä: Sähköiset järjestelmät tehostavat työntekoa silloin, kun a) järjestelmä on niin helppokäyttöinen, ettei sen havainnollistamiseen tarvita kahden aanelosen prosessikaaviota, b) järjestelmiä ei ole yhtä jokaikiselle toiminnolle, mitä voit kuvitella työssäsi suorittavasi ja c) järjestelmät eri ministeriöissä edes yrittävät keskustella keskenään. Kaikissa muissa tilanteissa…we’re just kidding ourselves.

Sosiaalistaminen. Kun nuorempi tai muuten vain uusi virkamies tulee taloon ja alkaa huomata outouksia ympärillään, virkaiältään vanhempien kollegojen reaktiot ovat monesti aika lannistavia. Se ei ollut ihan yksi tai kaksi, eikä kolmekaan kertaa, kun vastaukset kysymyksiini hallinnon avoimuudesta tai hallinnonalat ylittävästä yhteistyöstä alkoivat, että: “Sinä olet tuollainen nuori ja idealistinen…” tai “Noooo, kaksi vuotta tätä työtä, niin kyllä se idealismi siitä sitten…” Oli uutta ja outoa, että joku kyseenalaisti jotkut, usein hallinto-osaston työskentelyyn liittyvät oletukset ja perinteet. Veikkaanpa, että joku oli siellä ihan oikeasti helpottunut, kun lähdin pois. Tai sitten vaan imartelen itseäni. Oikeasti hallintoa työkseen hellivät ovat varmaan aika paksunahkaista väkeä. Sanon sen, että silloin mennään vikaan, kun toiminta tehdään hallinnon ehdoilla – hallinto on hyvä renki, mutta todella huono isäntä. Kysymys kuuluukin, miten kauan sitten juna on tässä asiassa mennyt ohi, ja onko suuntaa mahdollista enää kääntää.

Don’t get me wrong. Olin aika rakastunut työhöni, ja nautin juuri omassa yksikössäni työskentelemisestä. Esimieheni oli yksi varsin lyhyen työurani (let’s face it, olen kuitenkin vasta 25-vuotias) parhaista – tosin uskon hänen pysyvän TOP 3:ssa myös jatkossa. Mutta minä toivon, että valtionhallinnolta olisi lupa tulevaisuudessa odottaa työnantajana hieman nykyistä enemmän. Valtio kuuluu nimittäin edelleen suosituimpiin työpaikkoihin opiskelijoiden keskuudessa. Myös niiden X.O.-tasoa olevien.

Love, Sini