Kun olin pieni, olin orkesterilapsi. Soitin klarinettia, johon pienet sormet juuri ja juuri pystyivät, kun olin 9-vuotias. Lauloin kuorossa ja pukeuduin housuhameeseen kahdesti vuodessa neljän vuoden ajan, koska hei. Se oli meidän univormu. Kokemukseni musiikkiluokalta ovat johtaneet siihen, että olen käytännössä kävelevä iPod ja olen soittanut biisejä, kuten Pachelbelin kaanonia D-duurissa. Minusta se oli mahtava biisi, mutta ei niinkään tuuban soittajan mielestä. Nyt ymmärrän paremmin, miksi.
Kiitos Rob Paravonian. Menestyksesi osoittaa, että orkesterilapsikin voi olla cool. Tai ainakin tehdä omasta onnettomuudestaan hyvää huumoria. Tai ainakin huumoria.
Love, Sini
