Liikunnan jälkeinen euforia my ass!

Tiedättehän ne uuden vuoden lupaukset, joissa luvataan laihduttaa niin ja niin monta kiloa ja aloittaa taas säännöllinen liikunta? En tehnyt sellaista. Sen sijaan kävin erityisen hienon keskustelun 20.12. kauneimpien joululaulujen lomassa, jonka tuloksena syntyi päätökseni liittyä jonkin liikuntakeskuksen (sittemmin jäsenyyteni kodiksi vahvistui Syke) asiakaskuntaan.

Olen nyt pian kaksi viikkoa käynyt erilaisissa itsetunnon ja perseenkohotustilaisuuksissa, eikä siinä mitään. Nukun yöni liikunnan jälkeen kivammin, mutta en voi edelleenkään ymmärtää niitä ihmisiä, jotka spinningtunnin jälkeen kehuvat hississä, miten nyt on niin paljon parempi olo ja kyllä taas jaksaa huomisen työpäivän! For real. Eikö niillä ihmisillä ole edes sen vertaa itsekunnioitusta, että ne suostuisivat myöntämään, että se “euforia”, jonka he tulkitsevat endorfiiniryöpyksi, tulee todellisuudessa siitä ajatuksesta, että kahvitauolla nautittu hillomunkki ei välttämättä imeydykään suoraan pakaroihin.

En usko hetkeäkään Sykkeen spinningissä tai crossingissa tai juoksumatolla puhkuvien liikkujien ajattelevan ainoastaan hyvää oloaan ulkonäön sijasta. Vaikka heitän läppää siitä, että tavoitepainoni on 35 kiloa, todellinen liikkumisen syy löytyy alaselkäni alapuolelta. Kyllä, hyvät naiset ja herrat. En häpeä myöntää, että teen työtä saavuttaakseni yhtä tiukan takamuksen kuin 13-vuotiaalla pojalla. (Ja ei, tämä ei ole viittaus omaan tai lähipiirini pedofiliataipumuksiin.)

Ihmiset. Seksin jälkeen saattaa olla euforinen olo. Hyvä pihvi hyvän viinin kanssa on euforiaa. Tai hyvä viini hyvässä seurassa, se voi saada aikaiseksi niitä euforisia tunnelmia. Mutta liikunta, ei. Enkä välitä siitä, mitä tiedemiehet sanovat. Tiedemiehet ovat väärässä. Ei olisi ensimmäinen kerta.

Love, Sini

Nörttihuumoria

Kun olin pieni, olin orkesterilapsi. Soitin klarinettia, johon pienet sormet juuri ja juuri pystyivät, kun olin 9-vuotias. Lauloin kuorossa ja pukeuduin housuhameeseen kahdesti vuodessa neljän vuoden ajan, koska hei. Se oli meidän univormu. Kokemukseni musiikkiluokalta ovat johtaneet siihen, että olen käytännössä kävelevä iPod ja olen soittanut biisejä, kuten Pachelbelin kaanonia D-duurissa. Minusta se oli mahtava biisi, mutta ei niinkään tuuban soittajan mielestä. Nyt ymmärrän paremmin, miksi.

Kiitos Rob Paravonian. Menestyksesi osoittaa, että orkesterilapsikin voi olla cool. Tai ainakin tehdä omasta onnettomuudestaan hyvää huumoria. Tai ainakin huumoria.

Love, Sini

No Jutta. You can’t.

Erkki Tuomioja on kyllä mainio mies. Jos hänen blogiaan ei olisi olemassa, emme olisi ehkä koskaan saaneet tietää tästä(kään) piinallisesta juttaurpilaisvideosta. Päätin tänään jakaa tämän kollegoideni kanssa, mikä aiheutti ihanasti myötähäpeää. Kokeilkaa kotona, nouseeko puna kasvoille myös siellä.

Love, Sini

Sini “Joka Neljäs” Korpinen

Tiistaina Helsingin Sanomat uutisoi, miten YTHS:n tutkimuksen mukaan joka neljäs opiskelija kokee opiskelunsa turhaksi. Samassa tutkimuksessa kävi ilmi myös se, että joka kolmas tuntee uupumusta eikä koe kiinnittyvänsä yliopistoyhteisöön. Lääkkeeksi edellä mainittuihin ongelmiin ollaan puuhamassa Campus Conexus-hanketta, jolla pyritään lisäämään opintojen mielekkyyttä.

Yliopisto on ihmeellinen paikka ja tutkinnon suorittaminen siellä vielä ihmeellisempää. Vuodesta toiseen luemme tenttikirjoja, joissa tarjottu tieto on pahimmassa tapauksessa vanhentunutta ja vanhentumassa. Meitä ohjastavat assistentit, tutkijat, suunnittelijat ja professorit, jotka kokevat ensisijaiseksi tehtäväkseen tutkimuksen tekemisen opettamisen sijasta. Mielekkyyttä opiskeluun ei tuo mikään yksittäinen hanke, vaan kokemus siitä, että on mahdollisuus opiskella ja tutkia asioita, joilla on merkitystä ihan oikeassakin elämässä (yliopiston ulkopuolella siis) vaikkapa viiden vuoden kuluttua. Tai jos vaikka edes tuntisi, että yliopistossa opitaan ajattelemaan omilla aivoilla.

Koen lähinnä ärsytystä siitä, että tuntuu kuin opiskelijoita yritettäisiin sosiaalista enemmän osaksi yliopistoinstituutiota kuin yhteiskuntaa. Kansantajuisuutta ei tunnuta arvostavan ja kapulakieli on merkki asiantuntijuudesta. Meille hoetaan, että: ”Olkaa kriittisiä!”, mutta itse yliopistoa ei saa kritisoida.

Vaikka kai tästä yliopiston jähmeydestä saa syyttää myös opiskelijoita. Hiljattain opiskelutoverini, joka on mukana uutta opetussuunnitelmaa työstävässä työryhmässä, lähetti kyselyn, jossa hän tiedusteli mielipiteitämme nykyisistä tutkintovaatimuksista. Peräti kolme ihmistä oli vastannut. Niin että ehkä meitä, joita yli kymmenen vuotta vanhojen Internet-aktivismista kertovien kirjojen lukeminen vaivaa, on loppujen lopuksi aika vähän. Vai olemmeko me lakanneet välittämästä tehtävän tutkinnon laadusta?

Love, Sini

Olipa kerran vuosi 2009…

Nyt, kun uuden vuoden juhlimisesta Euran mustassa yössä on selvitty, on aika kerrata, mitä hienoa ja vähemmän hienoa tuli vuonna 2009 tehtyä. Alla siis tärkeimmät.

- Vietin kevään istuskellen Turun kaupungin kirjastossa nenä kiinni Hakovirran Maailmanpolitiikassa sekä Wibergin ja Paloheimon Politiikan perusteissa. Kannatti, koska opiskelupaikka aukesi sekä Turun että Tampereen yliopistoihin. Valinta osui Tampereen hyväksi. (Sanottakoon vielä, että tuota Tampereen paikkaa en olisi koskaan edes hakenut, ellen olisi käynyt muuan puhelua Miika Tomin kanssa. Kiitos Miika!)
- Pukeuduin motoristiksi elämäni ensimmäisen ja viimeisen kerran. Tästäkin saamme syyttää Kokoomusnuoria.
- Onnistuin usuttamaan turkulaiset huligaanit 18-vuotiaan Matin niskaan vappuna. Ei hyvä. Mutta ei jäänyt jälkiä, joten loppu hyvin – kaikki hyvin!
- Tapasin toukokuussa Ton Yhden. Ihana, ihana mies, joka saa mut hymyilemään. Joskus myös tekemään jotain ihan päinvastaista.
- Muutin heinäkuun lopussa Tampereelle. Turun jättäminen tuntui haikealta, mutta Tampereelle muuttamista en ole katunut vielä kertaakaan. Siis tosiaan. Vielä.
- Aloitin vuoteni ihka oikeana fuksina yhdessä pääasiallisesti 80-luvun lopulla ja 90-luvulla syntyneiden kanssa. Tähän tapahtumaan sisältyi muun muassa pukeutuminen Lidlin muovipusseista tehtyyn mekkoon ja humalassa heiluminen myrkynvihreässä haalarissa. Kannatti!
- Palasin töihin Allianssiin. Tee työtä, jolla on tarkoitus!
- Pidin elämäni parhaan puheen Suomen Nuorisovaltuustojen Liiton puheenjohtajuuskauden lopettamisen kunniaksi. Itkin, mutta itki muuten moni muukin!

Pelottavaa kuitenkin on se, että nyt alkaneella vuosikymmenellä (ihan turha tulla tänne blogiin huutelemaan, että ”uusi vuosikymmen ei alkanut vielä, koska naama ei kuuntele!) olisi tarkoitus kasvaa oikeasti aikuiseksi. Suurella todennäköisyydellä vuonna 2019 aika monella ystävistäni – ja minullakin, toivottavasti – on takana upeita vuosia perheen kanssa ja maailmaa nähden. Kreisiä. Sitä odotellessa.

Love, Sini