No ei ainakaan siksi!

Vaalit – mitkä tahansa vaalit – ovat kyllä hieno asia! Presidentinvaalit ovat erityisen hienot siksi, että niihin on helppo keskusteluissa tarttua, ja kaikilla on niistä yleensä mielipide. En siis ollut erityisen yllättynyt eilen, kun kohtasin varmaan mummini ikäisen ilakoitsijan, joka riemuitsi Haaviston pääsystä toiselle kierrokselle. Jaoin ilon hänen kanssaan, kunnes hän jatkoi: “Nyt päästään sitten näkemään, äänestävätkö suomalaiset mieluummin homouden vai heterona olemisen puolesta.”  Ehkä noin nanosekunnin verran mielessäni kävi, että ehkä pitäisi vain jättää keskustelu siihen ja jatkaa eteenpäin, mutta sitten oli pakko sanoa. Eihän nyt voi olla niin, että paras presidentti Suomelle on se, joka on hetero. Siis siksi, että hän on hetero.

Jo ennen eilistä vaalitulosta bongailin Facebookista, jossa toki kaikkien sana on vapaa, miten eräskin tuttuni kehotti äänestämään kuutosta. Ja jos ei kuutosta, niin sitten mitä tahansa muuta kuin kakkosta. Kun siinä sitten keskustelu hänen statuksessaan eteni, hän käytti Haavistosta ilmaisua “kasvissyöjä-hinttari”, jolla on puolisona “samaa sukupuolta oleva latin lover”. Siis todellako? Todellako mieluummin hän äänestäisi aborttia vastustavaa, Suomen ympärille aitoja rakentavaa maisterisjätkää? Todellako mieluummin hän äänestäisi niitä vastahakoisesti ehdokkaaksi viimemetreillä lähteneitä? Tai vuodesta 1970 presidenttiydestä haaveillutta, totaalisen irti tästä päivästä olevaa unelmoijaa?  Ja tämä kaikki siksi, että Haavisto on homo?

Älkää nyt ymmärtäkö väärin, koska ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä, että minä äänestän Sauli Niinistöä. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kenen seurassa hän yönsä viettää. Se on täydellisen irrelevanttia sen kannalta, miten hyvin hän tehtävänsä Suomen presidenttinä hoitaisi.

Miksi sitten äänestän Niinistöä, enkä Haavistoa?

Kun Kokoomus asetti Sauli Niinistön puoluekokouksessaan presidenttiehdokkaaksi, minulla oli kunnia pitää yksi hänen kannatuspuheenvuoroistaan. Sanoin silloin näin:

“Me emme voi elää velaksi ja sitten puristaa silmiä kiinni toivoen parasta. Meidän ei pidä politiikan keinoin ainoastaan pehmentää iskua ja luvata huolenpitoa niille, joiden työelämä päättyy, vaan kantaa huolta myös niistä, jotka ovat työelämänsä alussa. Tämän päivän, tai huomisen, elämistä ei ole oikein maksattaa ylihuomisen työvoimalla. Minä haluan laittaa uskoni sellaiseen arvojohtajaan, joka kertoo tämän avoimesti ääneen. Yksinkertaisesti, mutta kenenkään älykkyyttä halventamatta. Asiallisesti, mutta nöyristelemättä. Halu kantaa vastuuta myös pienemmistä sukupolvista on se, mikä tekee Sauli Niinistöstä sellaisen valtiomiehen, jonka toivon maatamme johtavan myös tulevien vuosien vastatuulessa.”

Olen edelleen samaa mieltä, entistäkin vahvemmin. Sauli Niinistö sanoo asiat ääneen myös silloin, kun ne eivät ole helppoja sanoa. Hän on hoitanut omat tehtävänsä juuri niiden periaatteiden mukaan, joita hän odottaa muidenkin työssään noudattavan – on oltava omistautunut, arvostaa muiden ihmisten tinkimätöntä ihmisarvoa ja vaalittava yhtenäisyyttä.

Palaan lopuksi siihen mummini ikäiseen mieheen, joka odottaa toiselta kierrokselta heteron selkävoittoa homosta. Minun riemuni toisen kierroksen kilpakumppaneista perustuu yksinomaan siihen, että nyt suomalaiset ovat näyttäneet, mitä haluavat. Tulevaisuusorientoituneisuutta, avoimuutta ja kansainvälisyyttä. Toivon, että siinä mukana on myös hieman suvaitsevaisuutta ja molemminpuolista kunnioitusta.

Love, Sini

Metsää puilta. Thank you very much.

Verkkouutiset uutisoi eilen lukiolaisille suunnatussa yhteiskuntaopin kirjassa esitetyistä väitteistä koskien politiikkatietämystä ja kiinnostusta politiikkaa kohtaan eri ihmisryhmissä. Forum 1 – Uusi yhteiskuntatieto -oppikirjassa tekijät Antti Kohi, Markku Liuskari, Hannele Palo, Kimmo Päivärinta ja Vesa Vihervä esittävät muun muassa, että vasemmiston äänestäjät tietävät politiikasta enemmän kuin oikeiston äänestäjät, ja että naisten tietämys politiikasta on heikompaa kuin miesten. Itsehän en edes oikeistolaisena saatika naisena olisi kiinnittänyt mitään huomiota koko uutiseen – koska näitähän nyt tulee ja menee – ellei Demarinuorten puheenjohtaja Timo Kontio olisi nostanut asiaa erityisesti esiin Facebookissa ja kommentoinut, miten oikeistomedia nyt kritisoi oppikirjojen sisältöä. Ei nyt kai kyse ollut kuitenkaan pelkästään siitä, vaikka tietenkin maailma olisi paljon parempi paikka, jos vain oikeistolaiset saisivat päättää. (Vitsi, vitsi. Älkää tulko niskaan.)

Minusta on ihan okei joskus yksinkertaistaa asioita – hell, olenhan mukana politiikassa! Mutta kun on kyse yhteiskuntaopin opetuksesta, olisi ehkä syytä käyttää työn tukena muitakin taustamateriaaleja kuin Timo Kontion tutkivan journalismityön tuloksena löytynyttä Puoluebarometria 2011. Esimerkkinä nyt vaikkapa se, että Kimmo Elon ja Lauri Rapelin vuonna 2008 tekemän tutkimuksen mukaan Kokoomuksen, Vasemmiston ja Vihreiden kannattajien osuudet eniten politiikasta tietävien joukossa ovat puolueiden kokonaiskannatusta suurempia. Siis niiden äänestäjät sijoittuvat eniten tietävien joukkoon. Mitä taas tulee naisten ja miesten väliseen eroon – no – Elon ja Rapelin tutkimus tukee Kohin ja kumppaneiden väitteitä, mutta Jyväskylän yliopiston Koulutuksen tutkimuslaitoksen toteuttaman Nuorten yhteiskunnallisen osaamisen, osallistumisen ja asenteiden tutkimus (mahtava nimi!) taas väittää päinvastaista. Itse asiassa jopa niin, että tyttöjen ja poikien välinen tietämysero on merkittävä tyttöjen hyväksi. Eikä tarvinnut olla edes maisterisihminen löytääkseen vartissa näitä lähteitä, vaikka itse sanonkin.

Ehkä enemmän kuin siihen, kenen äänestäjät tietävät eniten ja millä koulutustaustalla ja mitä niillä nyt on housuissaan, soisin oppikirjojen kirjoittajien keskittyvän siihen, mitä itse asiassa politiikasta olisi hyvä tietää ja miten omiin asioihin on mahdollista vaikuttaa. Että onko olennaista todella lukiolaisten tietää, että he sijoittuvat korkeammalle tällä käyrällä kuin ammattiin opiskelevat (vaikka toki he niin tekevät, ei siinä sinänsä mitään asiavirhettä ole!) tai että naiset eivät ole yhtä kiinnostuneita saatika tietoisia? Ja lopulta, onko kuitenkaan tärkeintä se, miten paljon politiikasta tiedetään, kun se ei kuitenkaan – ainakaan Suomessa – ole suoraan johtanut siihen, että asioihin pyrittäisiin sen aktiivisemmin vaikuttamaan?

Lopuksi on kyllä pakko kommentoida, että lempilausahdukseni tuosta Kohin ja kumppaneiden uljaasta teoksesta on kuitenkin tämä: “Muihin ikäryhmiin verrattuna nuoret ymmärtävät politiikkaa heikosti, koska he eivät lue lehtiä tai seuraa uutisia tai ajankohtaisohjelmia, vaan keskittyvät viihdeohjelmiin.” Sillä onhan kaikkein parasta kannustamista yhteiskunnallisen vaikuttamisen ääreen syvä paheksunta. Ne nuoret, ne nuoret. Tsot tsot!

Love, Sini

Quo vadis, Eurooppanuoret?

Hienoja uutisia järjestökentältä tälle illalle – NOT!

Eurooppanuoret on järjestö, jota olen arvostanut suuresti, ja jonka toimijoista on noussut pitkin vuosia yhteiskunnan keskeisille paikoille erinomaisia asiantuntijoita. Arvokasta työtä on tehty niin kansallisesti kuin kansainvälisesti, esimerkiksi tuomalla Euroopan unionin toimintaa lähemmäs nuoria ja vaikuttamalla foorumeilla myös Suomen rajojen ulkopuolella.

Eurooppanuorten puheenjohtaja, skarppi Matti Niemi erosi tänään puheenjohtajan paikalta ja järjestön jäsenyydestä sen jälkeen kun hallitus oli päättänyt palkata pääsihteeriksi Antti Ahosen ilman haastattelua. Tarkennuksen vuoksi siis: hakemuksia oli tullut 20 kappaletta, kahta ihmistä oli haastateltu, mutta kumpaakaan heistä ei valittu. Olisi ollut tyylikkäämpää edes yrittää hoitaa tämä kuvio jotenkin avoimemmin.

Ei ole mikään salaisuus, että niin Eurooppanuorten puheenjohtaja vuodelle 2012 kuin Ahonenkin ovat Kokoomuksen Nuorten Liiton entisiä ja nykyisiä toimijoita, jotka ovat olleet mukana ajamassa Kokoomusnuoria siihen tilaan kuin se nyt on – keskustelua ei käydä, tai ainakin liittojohdon näkemyksistä poikkeavat ajatukset pyritään hiljentämään, ja siinä on viime aikoina tehokkaasti onnistuttukin. Nyt sama uhkaa käydä Eurooppanuorille – on hälyttävä merkki, kun istuva puheenjohtaja (ja varmasti muutama muukin) on valmis jättämään itselleen tärkeän järjestön. Viime viikolla pidetty vuosikokous marssitettiin Kokoomusnuorten arvokonservatiivien toimesta, kun jo viikkoja sitten Eurooppanuorten puheenjohtajuusehdokkuutensa ilmoittanut Elina Hölttä ei oman linjansa vuoksi heille kelvannut.

Viime aikoina järjestökentällä on mielestäni ollut aivan ihmeellistä liikehdintää, jossa halutaan näivettää täysin sitä tervettä ja moninaista keskustelua, jota järjestöissä nyt yleensä on – kaikki eivät aina tykkää kaikista. Arvelen, että oikea syy vaikkapa sille, miksi totaalisen vanhoilliseksi muuttunut Kokoomuksen Nuorten Liitto johti vanavedessään Perussuomalaiset nuoret ja KD-nuoret ulos Allianssi ry:stä, oli se yhdenvertaisuus- ja monikulttuurisuustyö, mitä Allianssissa tehdään. Enkä ole arveluissani ainoa. En voi olla pohtimatta, onko Eurooppanuorten nykyisessä tilassa kyse täsmälleen samasta ongelmasta – onhan se ikävää, jos kannatetaan monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta.

Lopuksi muutama sana tulevalle puheenjohtajalle, Sampo Lindgrenille. Ymmärrän, että se joukko, johon olet nyt lähtenyt, tuntuu hyvältä porukalta. Ymmärrän, että olet päässyt sitä kautta hyvään seuraan – ainakin näennäisesti, sillä Eurooppanuorten puheenjohtajan paikalta on noustu keskeisille paikoille pestin päätyttyä. Mutta ymmärrä sinä, että itseään ei kannata ajaa pienen marginaalin kanssa nurkkaan, josta kukaan ei tule hakemaan sinua pois. Tänään tai viime viikolla Eurooppanuorissa nähty episodi ei todellakaan edistä järjestön tervettä hallintoa tai sen sisäistä demokratiaa.

Love, Sini

Vauvatalkoot, alright!

Jopas jotain! Osallistuin tänään Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen sekä sosiaali- ja terveysministeriön yhteiseen työseminaariin, jossa arvioitiin seksuaali- ja lisääntymisterveyden edistämisen toimintaohjelman toteutumista. (En ollut muuten kuullut moisesta toimintaohjelmasta ennen tätä, mikä ei tokikaan ole ihmeellistä tässä toimintaohjelmien luvatussa ajassa. Mutta se ei ole kirjoituksen aihe tänään.)

Erikoistutkija Reija Klemetti kertoi lyhyesti ikääntyneistä synnyttäjistä sekä yliopisto-opiskelijoiden lastenhankinta-aikeista. Kyllä kohahti koko Säätytalon sali 23, kun esiteltiin tuloksia – 15 prosenttia yliopistossa opiskelevista naisista ja 30 prosenttia miehistä ei tiennyt, että 35-vuotiaana on vaikeampaa tulla raskaaksi kuin 25-vuotiaana. Sitten päiviteltiin, että amagaad, kun nuoret eivät tiedä. Toinen päivittelyn kohta oli se, kun esitettiin lukuja siitä, kuinka moni opiskelija on epävarma omasta lapsenhankkimisestaan. Siis kolmannes! What?! Eivätkö kaikki haluakaan lapsia?!

Mutta pohditaanpa tätä! Kun minä ajattelen omaa hedelmällisyyttäni (joka päivä, toki!), huolenaiheena harvemmin on se, missä iässä tulen helpoimmin raskaaksi, ei. Enemmän lasten hankkimisen aikatauluun tai siihen suhtautumiseen vaikuttavat, IMO, ne rakenteet, joita yhteiskunnassamme tuetaan. Vanhempainvapaiden rakenne, vanhemmuuden kustannusten jakaminen, lapsilisän määrä ensimmäis(t)en jälkeläis(t)en osalta sekä opiskelijavanhempien tuki vaikuttavat huomattavasti enemmän siihen, missä iässä lapsia hankitaan. Erityisesti kaksi ensin mainittua herättävät minussa kiukkua – miksi juuri minun naisena on otettava suurinta hittiä sekä omille tuloilleni, urakehitykselleni sekä tulevalle eläkkeelleni?

Minusta on täyttä haihattelua odottaa syntyvyyden kasvua (tai naisten ja miesten välistä tasa-arvoa työmarkkinoilla, johon tämä asia keskeisesti liittyy) ennen kuin korjataan myös muita kuin seksuaali- ja lisääntymisterveyden ylläpitämiseen liittyviä ongelmia. Ei, keskeisin työväline ensisynnyttäjien keski-iän laskemiseen ei ole hedelmällisyysvalistus, vaan se, että:

1) Siirrytään tasa-arvoisempaan vanhempainvapaamalliin ja
2) Vanhemmuuden kustannukset jaetaan tasan.

Samalla pitäisi myöskin pohtia, josko lapsilisä pitäisi muuttaa sellaiseksi, että eniten lapsilisää saisikin ensimmäisestä lapsesta. Kannustavuudesta viis – harvempi hankkii 5 lasta voidakseen elää lapsilisillä…

Ehdotin THL:n erikoistutkija Klemetille, että ensi kerralla kysymys iän vaikutuksesta hedelmällisyyteen esitettäisiin niille, jotka tekevät päätöksiä rakenteista valtakunnallisella tasolla. Luulen, että sieltä saatavissa vastauksissa olisi inasen verran ihmeteltävää. Siis jos halutaan välillä ihmetellä muidenkin kuin nuorten vastauksia.

Love, Sini

Voi elämän kevät…

Ensin hetki vaaleista. En voi valittaa. Kokoomus on ensimmäistä kertaa itsenäisen Suomen historiassa suurin puolue. Poliittinen tilanne on huikean uniikki, mutta se ei silti vähennä sen tosiasian määrää, että Kokoomus on Suomen suurin puolue ja että hallitustunnustelija on Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen. That’s that.

Mutta sitten itse asiaan! Siis voi hyvänen aika! Portugali istahti koko Euroopan syliin hetki ennen suomalaisia parlamenttivaaleja, ja se tietenkin paitsi näkyi vaalikeskusteluissa myös keskusteluttaa edelleen. Ollako mukana vai eikö olla? Kaatuuko Portugali ja euro Suomen vastustukseen vai ei? Miten käy Suomen viennin?

Minusta tämä keskustelu on absurdi. Se on absurdi siksi, että me mielellämme keräämme Euroopan unionilta maataloustuet, erityisluvat kansallisiin tukiin, aluelliset kehittämistuet. Mutta kun tulee aika kantaa vastuuta – juuri parahiksi ennen maataloustukineuvotteluita – siihen ei pystytä. Puhutaan Portugali-tuesta, kun se on lainaa. Sitä samanlaista lainaa, mitä minäkin olen pankista ottanut. Lainaa, joka maksetaan ajallaan ja josta maksetaan vieläpä kelpoa korkoa. Tai sitten puhutaan rahan syytämisestä ulkomaille, kun se on lainatakuu. Takuu, jonka turvin kriisissä ollut maa voi anoa lainansa ihan omin pikku kätösin.

Oletetaan, että emme lähde Portugalin tukemiseen, väliaikaiseen vakausrahastoon tai pitkäaikaiseen vakausrahastoon mukaan. Euro ei kaadu, Perussuomalaiset paukuttelevat henkseleitään. Portugali selviää muiden maiden turvin ja Suomi porskuttaa kuten ennenkin. Vai porskuttaako? Nyt on hetki pohtia pitkään ja tarkasti, olemmeko valmiita ottamaan sen riskin, että meidän poliittinen painoarvomme ja mahdollisuudet omasta asemasta neuvottelemiseen vaikkapa nyt maataloustukien suhteen haihtuvat savuna ilmaan. Jos ei lopullisesti, niin ainakin väliaikaisesti.

Minusta suoraselkäistä on kantaa vastuuta silloinkin, kun se on vaikeaa, eikä se ole kivaa. Nyt nähdään, kenen selkä kestää. Saattaa olla helppo ratkaisu sanoa Euroopalle ei, mutta miten helppoa on se, että rahaa 50-sivuisen maaseutuohjelman toteuttamiseen ei ole? Kenet silloin on lopulta petetty? Kysynpä vaan.

Love, Sini